Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
14.12.1998
Teksti: Anneli PerkiöKuvat: Stefan Bremer

HENNALAN TORVISOITTOKUNTA
Kuva Stefan BremerIlpo Tuomarilan kirjoittama Hennalan torvisoittokunta on päteväntuntuinen kuvaus sisällissodasta Turun näkökulmasta katsottuna. Kuten aina on ollut, sisällissodat ovat sodista julmimpia - Suomessa 1918 lähtökohtana oli luokkaviha, jota jyrkkä sosiaalinen epätasa-arvo ja työväestön oikeudeton asema lietsoivat. "Työ aarre kallehin - Nälkä paha" - julistavat punakaartin banderollit Hennalan torvisoittokunnan alussa - ja tästä asetelmasta tapahtumat saavatkin alkusysäyksensä.

Ensimmäisen näytöksen kapinan alkuvaiheet ja sotaanlähtö ovat vauhdikasta, osittain jopa musikaalinomaista kerrontaa. Punaiset liput liehuvat ehkä turhankin näyttävästi, mutta luovat kieltämättä oikeansuuntaisen kuvan sodan alkuvaiheen optimistisesta vallankumoususkosta. Turun tehtaiden ja työpajojen työläiset kokevat "kapitaalin mielivaltaa" ylitse sietokykynsä ja lähtevät vallankumouksen tielle. Koomista virettä luo kuitenkin koko ajan poliittisen ajattelun ohuus suhteessa päivittäisten tarpeiden ensisijaisuuteen. "Voita kaikille" -iskulause tuottaa parempaa tulosta kuin punapäällikkö William Lundbergin (Ilkka Koivula) aatteelliset saarnat. Tämä näkyy myös toisella puolella rintamalinjaa, jossa "lahtaritkin" ovat välillä ymmällään siitä, ketä tulisi tappaa ja ketä jättää henkiin. Sattumanvaraisen teurastuksen taustalla tuntuu olevan vain halu kansan nöyryyttämiseen ja "opettamiseen" paremmille tavoille.

Toinen näytös tapahtuu kokonaan suurella Hennalan vankileirillä, jonne myös Turun työväenyhdistyksen soittokunta ja naiskaarti päätyivät. Käsittely on realistisempaa ja vakavampaa, osin jopa tuskallista katsottavaa - mutta silti tunneasteikkoa pyritään käyttämään koko leveydeltä: myös huumori ja musiikki kukkivat vankileirillä, jossa soittokuntalaiset halusivat jatkaa soittamistaan. Musiikin käyttö läpi koko näytelmän onkin varsin onnistunutta. Työväenlaulut kuvaavat elävästi aikakauden tunnelmia - mainittakoon myös "Hiljaisen" Lyydian (Riitta Selin) teloitus, jossa musiikkia käytetään tehokeinona suorastaan runollisen kauniisti.

Kuva Stefan BremerHuolimatta suuresta väkijoukosta näyttämöllä (mukana on myös Tarmon näyttämö sekä muita avustajia) Katariina Lahden ohjaus luo ehjiä henkilökuvia. Varsinkin Kirsi Tarvaisen kiihkeä naiskaartilainen Siiri Lund vakuuttaa. Hänet pettymys rakkaudessa ajaa toisenlaisen ihanteen tavoitteluun, mutta tasa-arvoa naisille hän ei silti saavuta - edes ase kädessä. Soittokuntalaisista nousee esiin Mika Kujalan maalari Salminen, joka vastentahtoisesti joutuu lähtemään sotaretkelle, sekä Kimmo Rasilan rääväsuu suutari Tamminen, joka repii huumoria synkimmistäkin aiheista. Nuori lyseolainen, Antti Majanlahti, on henkilöhahmoista ehkä aatteellisin ja joutuu siksi kokemaan suurimmat pettymykset. Majanlahden Atte Kariluoto yrittää vielä vankileirin julmuuksien keskellä vedota vanginvartijoiden inhimillisyyteen tai ainakin logiikkaan - turhaan.

Toista näytöstä vaivaa silti jonkinlainen jäsentymättömyys; näytös tuntuu liian pitkitetyltä, vaikka loppua kohti kohtaukset etenevät liiankin sukkelasti - loppu tulee melkoisen yllättäen, monia kysymyksiä jää avoimeksi. Samoin sirkuksen käyttö allegoriana saattaa olla hieman liian kliseistä, vaikka tietäisikin Hennalan leirillä todella vierailleen sirkuksen kesällä 1918. Onneksi kohtaus ei ollut pitempi, nyt se ehkä oli ymmärrettävissä unenhäivähdyksenä keskellä vankileirin kauhujen - joiden realistisessa kuvauksessa ei kompromisseja kuitenkaan ole tehty. Hennalan torvisoittokunta on kunnianhimoista historiankuvausta, joka ansiokkaasti nostaa esiin vuoden 1918 tapahtumat - joista tähän asti on mielellään vaiettu.

alanavigaatio