Unikankare - musiikki navigaatio
16.7.1999
Teksti: Anneli Perkiö


KYLE EASTWOOD KUNNIOITTAA PERINTEITÄ

Sony Jazz Center on Pori Jazzin uusi yökerhotila, joka osaltaan korvaa legendaarisen Cotton Clubin poismenoa. Tila on WORKShopin läheisyydessä vanhassa teurastamossa, mutta on kokenut varsin onnistuneen muodonmuutoksen. Paikan akustiikkaa on kehuttu hyväksi ja tunnelma voisi kehittyä jopa intiimiksi, jos liike-elämän paikalle sponsoroima "jazzkarja" malttaisi pitää hieman pienempää taustamöykkää…

Eilinen konsertti Sony Jazz Centerissä esitteli kuitenkin kaksi erittäin tyylikästä kokoonpanoa - Niels Lan Doky Quartetin ja Kyle Eastwood Quintetin sekä lopuksi 8-miehisen Poncho Sanchez´ Latin Ensemblen, joka aamukahdelta villitsi yleisön tanssimaan afro-kuubalaisella musiikillaan.

Niels Lan Doky aloitti illan raikkaalla ohjelmistolla, joka yhdisteli mainstreamiin onnistuneesti maailmanmusiikin värejä ja ääniä. Yhtyeen ranskalaislisä Xavier Dessandre-Navarre varasti melkein koko shown lukemattomilla ihmeellisillä soittimillaan ja yllätti hauskasti myös vokalistina. Kvartetin keväinen Turun keikka jäi harmittavan lyhyeksi, mutta nyt heillä oli tilaisuus täysipainoisempaan esiintymiseen. Niels Lan Doky on bändinjohtajana ehkä liiankin hienotunteinen - hänen oma pianisminsa jäi taaskin melkolailla varjoon, vaikka potentiaalia kyllä olisi vahvempaankin esiintuloon. Bändin persoonallinen ja välillä vallan hurjaksi yltynyt basisti Lars Danielsson osasi kuitenkin säväyttää muikeasaundisella soittimellaan.

Clint Eastwoodin pojan Kyle Eastwoodin tyyli johtaa yhtyettään oli lähes yhtä huomaamaton - basistina näkyvämmän roolin ottaminen olisi tietenkin vaikeampaakin... Edelliseen verrattuna astetta kovatasoisemman bändin ohjelmisto koostui traditionaalisista jazzstandardeista höystettynä esimerkiksi Tom Waitsin kappaleella I Beg Yuor Pardon. Kvintetin konstailemattoman puhdas soitto tiivistyi ilmiömäisessä trumpetistissa Jim Rotondissa, jonka cool asenne hälisevään yleisöön herätti huvittuneisuutta…

Kyle Eastwood itse vaikutti varsin ammattitaitoiselta basistilta, joskin hänen ansionsa näkyivat mielestäni paremmin bändin johtajana - ammattitaitoinen porukka swengasi loistavasti - ja säveltäjänä. Eastwoodin sävellykset ja keikan ohjelmisto muutenkin oli suuri kunnianosoitus vanhoille mestareille - mukana kyllä nuorempiakin kuten Phil Collins - ja sellaisena meni ehkä jopa liiankin pitkälle, jos nyt näin voi sanoa lähes täydellisyyttä hipovasta soitosta. Alleviivattu tyylikkyys kaipaisi ehkä jotain säröä tai ainakin räväkämpää otetta, jotta paatunutkin sielu jaksaisi täysin innostua.

alanavigaatio