Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
18.9.1998
Teksti: Anneli PerkiöKuvat: Vesa Aaltonen
LAPSI ON PAKAHDUTTAVA TEATTERIKOKEMUS
Kuva: Vesa Aaltonen

Fredrik ja Agnes
takertuvat toisiinsa
yksinäisyyden pelossaan.


Kaupunginteatterin Sopukassa on tartuttu rohkeasti Norjan tämän hetken keskeisimmän näytelmäkirjailijan Jon Fossen menestysnäytelmään Lapsi, josta Fosselle myönnettiin Ibsen-palkinto vuonna 1996. Ibseniin Fossea on verrattu juuri Lapsen vuoksi. Molemmat käsittelevät näytelmissään inhimillisen elämän peruskysymyksiä symbolisella, jopa myyttisellä tasolla. Lapsen voi nähdä ja kokea kuitenkin myös hyvin konkreettisella tasolla: se on kertomus kahdesta syrjäytyneestä ja yksinäisestä nuoresta, Fredrikistä ja Agnesista, jotka satunnaisen tapaamisen ja rakastumisen jälkeen päättävät yhdessä toteuttaa unelmansa paremmasta elämästä. Unelmaan kuuluu tietenkin myös lapsi.

Menneisyys ei jätä nuorta paria rauhaan: mystinen pullojen keräilijä Arvid tuntuu painostavana uhkana, vaikka ei millään tavoin puutukaan tapahtumiin. Hän jää uhkaksi, koska Fredrik ei pysty vapautumaan mustasukkaisuudestaan. Arkielämään sopeutuminenkaan ei suju niin helposti - yhdessä eläminen syystä, että ei halua yksinkään olla, johtaa ahdistukseen, joka voi purkautua vain selittämättömänä raivona.

Kuva: Vesa Aaltonen

Lapsi voi yhdistää - ja
erottaa. Kuvassa Kimmo
Rasila, Matti Ristinen
ja Minna Hämäläinen.
Juha Hemanuksen ohjaus luo pakahduttavan intensiivisiä tunnelmia. Hitaasti käynnistyvä alku sateisella bussipysäkillä virittää katsojan aaltopituudelle, jossa pieniltä ja sattumanvaraisilta vaikuttavat asiat saavat juuri sen symbolisen merkityksen, joka niille on tarkoitettu. Joona Lukalan musiikki ja Tuomas Rissasen äänisuunnittelu alleviivaa osuvasti tapahtumien kulkua. Kaisa Nivan lavastus käyttää Sopukan mahdollisuuksia taidokkaasti.

Rooleissaan Kimmo Rasila Fredrikinä ja Minna Hämäläinen Agneksena onnistuvat kerrassaan loistavasti. En ole onnistunut näkemään Minna Hämäläistä aikaisemmin kuin kevyissä komedioissa, mutta tämä suoritus todisti hänellä olevan kykyä muuhunkin. Hämäläinen tekee Agneksen roolista ehjän kaaren jollakin tavoin särkyneestä nuoresta naisesta elämänkokemuksen kypsyttämäksi aikuiseksi. Kimmo Rasilan Fredrik tuntuu jäävän epävarmuuteensa, mutta hänen ratkaisunsa on perusteltu: Fredrik onkin liian herkkä tyyppi voidakseen lopullisesti omaksua varman aikuisen olemuksen.

Lapsi on näytelmän loppupuolen traagisista tapahtumista huolimatta palkitseva ja puhdistava teatterikokemus - syvällisyyttä löytää nykyään liian harvoin teatterilavoilta.

alanavigaatio