Unikankare - musiikki navigaatio
20.7.1999
Teksti: Anneli Perkiö


LETKEÄ LAADUKKUUS PORIN "VAIVANA"

Tämänkesäinen Pori Jazz ei pahemmin yllättänyt kuulijaansa, jollei sellaiseksi lasketa Johnny Winterin skandaalia. Pystyynkuolleen staran lavalle nostaminen on tosin jo herättänyt sen verran keskustelua, ettei siitä sen enempää...

Kuulemistani kahdesta Kirjurinluodon konsertista perjantai jäi muutenkin lauantain varjoon. Perjantaina yleisö joutui odottamaan konsertin alkua luvattoman kauan, kun Woody Herman Orchestran esiintyminen oli peruuntunut eikä sen tilalle ilmoitettu James Andrews New Orleans Brass Band myöskään ilmaantunut lavalle. Pahinta oli, ettei yleisölle tarjottu mitään selitystä muutoksiin. Tällaista en ainakaan kuullut, vaikka olin laittautunut paikalle hyvissä ajoin. Harri Saksala juontajana ei ainakaan pyrkinyt tunnelmaa keventämään, joten lauantaina hommaa hoitikin jo taas tuttu Billy Carson...

Lopulta lavalle saatiin sitten Max Roachin kokoonpano. Etukäteen yhtenä tämänvuotisen festivaalin kovimmista nimistä mainittu rumpaliveteraani esiintyi melko yllättävän yhtyeen ja ohjelmiston kanssa. Max Roach ja vaskikvintetti aloittivat perjantain Kirjuri-konsertin suorastaan hartaalla ohjelmistolla - selitykseksi paljastuikin, että esitys koostui suurimmaksi osaksi Miles Davisin hautajaismusiikista. Arvokkaasti vanhentunut Roach herätti hienostuneella johtamistavallaan ansaitusti yleisön sympatiat.

Ohjelman täytteeksi oli seuraavaksi orkesteriksi saatu Poncho Sanchez´ Latin Ensemble, joka kuulostikin ulkoilmassa yllättäin paljon paremmalta kuin edellisenä iltana Sony Jazz Centerissä. Rytmikäs tanssi-salsa soi iskevämmin ja sisätiloissa vaivannut puhaltimien kuulumattomuus korjaantui nyt Kirjurilla. Seuraava ryhmä oli osin hyvinkin nuorista esiintyjistä koostunut brasilialainen Olodum, joka esitti lähinnä samba-rytmistä musiikkiaan nuoruuden innolla ja reippaudella. Jopa Michael Jacksonin videolla They Don´t Care About Us nähdyt värikkäät tynnyrirummut lensivät keveästi ilmojen halki ja tanssitytöt näyttivät mallia yleisölle. Hiukan laiska samba-rytmi ei kuitenkaan innostanut yleisöä sen suurempaan riehaan.

Blues-kansa alkoi kerääntyä asemiin Johnny Winterin odotuksessa heti tämän jälkeen, mutta itse en pystynyt katsomaan tämän legendan esiintymistä paria kappaletta kauempaa, vaikka soitto kauempaa kuultuna ei niin pahalta kuulostanutkaan... Basistin osalle on laskettava keikan onnistuminen edes jotenkuten.

Lauantai Kirjurilla oli letkeän laadukas - jopa pienoiseen tylsyyteen asti. Muutenkin koko festivaalia vaivannut yllätyksettömyys korostui perinteisesti "perinteisen jazzin" iltapäivänä. Basisti Ray Brownin trio aloitti toki kelpo keikalla, josta ei edes hauskuutta puuttunut: Brownin bassosoolot olivat mielikuvituksellisia ja yhdessä pianisti Geoff Keezerin kanssa käyty "dialogi" oli esityksen suola. Ohjelmisto vain oli liiankin perinteistä, mikä vain korostui kun siirryttiin seuraaviin esiintyjiin, jotka jatkoivat samoilla apajilla.

Lalo Schifrinin johdolla soittanut BBC Big Band svengasi hyvin, mutta ei onnistunut oikein puhaltamaan esitykseensä potkua. Puhallin-sektiota käytettiin aivan liian säästeliäästi - ehkä kohteliaisuudesta nimekkäitä solisteja Jon Faddisiä ja Alex Acuñaa kohtaan...

Seuraavaksi esiintynyt Benny Greenin, Russell Malonen ja Christian McBriden kokoonpano sen kun jatkoi klassikkojen kaluamista, mutta kadotti jotenkin täysin yleisön mielenkiinnon ammattitaitoisesta soitostaan huolimatta. Lähes taustamusiikin asemaan jäänyt esitys oli kuitenkin viihdyttävää letkeää kuultavaa.

Illan Kirjurilla päätti David Sanbornin bändin reippaampi meno. R&B-taustan omaava Sanborn on siirtynyt viime vuosina yhä enemmän kaupallisempaan suuntaan, mutta musiikin laatuun se ei ole vaikuttanut. Mielestäni Sanborn oli kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lauantain Kirjurin esiintyjistä selvästi mieleenpainuvin - ainakin lyyrisemmän ohjelmistonsa osalta.

alanavigaatio