Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
24.3.1999
Teksti: Anneli PerkiöKuvat: Irja Samoil


NUMMISUUTARIT TAMPEREELTA

Tampereen näyttelijäntyön laitoksen vierailu Turun kaupunginteatterin Sopukassa on riemukasta musiikkiteatteria. Kaj Chydeniuksen "ooppera" on hullu sekoitus sarjakuvamaista tyypittelyä, mozartiaanista buffo-oopperaa, 20-luvun mykkäelokuvien estetiikkaa - kaikki tämä ja paljon muuta ja siitä huolimatta mielestäni keitoksessa on kuitenkin säilynyt myös Aleksis Kiven alkuperäinen henki, niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin.

Näyttelijäntyön juhlaa tamperelaisten Nummisuutarit ainakin on ja sitä Yrjö Juhani Renvallin ohjauskin haluaa korostaa vaihtamalla roolien esittäjiä jopa useasti kesken esityksen. Aluksi hieman häiritsevältä vaikuttanut ratkaisu alkaa loppua kohti tuntua perustellulta. Esityksessä ei selvästikään haluta antaa yksilösuoritusten nousta valitun tyylin yli - kollektiivinen näyttelijäntyö korostaa rajun tyylittelyn tehoa.

Se ei kuitenkaan estä Tampereen näyttelijäntyön neljännen vuosikurssin nuoria esittämästä huikeita näytteitä osaamisestaan. Varsinaista oopperaahan tästä ei synny - muuten kuin parodisessa hengessä - mutta laulu, joka on sävelletty niin, että se sopii vaatimattomallekin äänelle, sujuu kyllä mallikkaasti kautta linjan. Dialogi käydään resitatiivin keinoin ja välillä yllytään "aarioihin", joiden tyylilaji sekin käy laidasta laitaan, vakavasta koomiseen - jossa jälkimmäisessä tapauksessa säveltäjä ei erityisesti sääli ainakaan omia aikaisempia töitään... Kun vaativat ensemble-kohtauksetkin selvitetään kompastelematta voi sanoa, että kyseessä on sen luokan musiikillinen iloittelu, ettei Mozartkaan ole kaukaa haettu vertauskohta.

Näyttämöilmaisussa parodioidaan iloisesti kaikkia kliseitä, jotka varsinkin maallikkoa oopperassa kiusaavat: hauskimpia esimerkkejä tästä oli Jaanan (mainio Elisa Piispanen Suomi-neito -puvussaan) ylivenytetty aaria, joka päättyi sopraanon pyörtymiseen. Heidi Kiviharju Iivarina sai esitellä koloratuurisopraanon bravuureita ja samalla ilakoida koomiseen oopperaan niin olennaisesti kuuluvan "housuroolin" kustannuksella. Tämä ainakin minulle tuli ensimmäiseksi mieleen, kun Iivari-veljen mollamainen olemus ilmestyi näyttämölle. Mikko Kanninen Kriston ja Jaakon rooleissa sai esittää romanttista sankaria, joka oopperoissa usein tepastelee puupökkelönä, kuten Kanninen kirjaimellisesti Jaakkona.

Toisenlaista tyyliä saivat käyttää esimerkiksi Lorenz Backman ilmiselvänä Kippari-Kallena Nikon roolissa ja Martan lukuisat esittäjät vanhojen suomifilmien pirttihirmuna. Vanhat mykkäfilmit olivat selvänä innoittajana myös dramaattisten eleiden ja poseerausten suruttomassa viljelyssä. Mykkäfilmien estetiikkaa korostivat osaltaan Katri Väänäsen suunnittelemat meikit ja Heli Pakkasen moni-ilmeiset puvut, jotka tarjosivat monta itsenäänkin toimivaa vitsiä muun hauskuuden lisäksi.

Vauhdikas esitys ei kuitenkaan jyrännyt Aleksis Kiven alkuperäisen tekstin yli. Esko, jota esittivät vuorollaan Stefan Karlsson, Karri Lämpsä, Samuli Muje ja Arttu Ratinen, oli eniten alkuperäistekstin näköinen. Esko yksinkertaisena jääräpäänä halusi edelleenkin lyödä päätään mäntyyn niin kauan, että loppua kohden hieman viisastui. Kommellusten kautta miehistyvän Eskon tarina oli koskettava, kuten aina - Kiveä parhaimmillaan.

alanavigaatio