Unikankare - kirjallisuus navigaatio
2.12.1998
Teksti: Eero Enqvist


PERINTEINEN JA TEATTERILLINEN LAUSUNTA
Muutama rivi lausumisesta

Sievään leninkiin puettu keski-ikäinen nainen lausui urheiluseuran joulujuhlassa runon. Lausui ja lausui. Luki suoraan kirjasta kauniisti ääntäen. Yleisö oli ihastuksissaan ja aplodeerasi. Tuskin monikaan muisti enää puffetin puolelle kiiruhtaessaan, mikä runo se oli, kuka sen oli kirjoittanut tai mistä siinä puhuttiin. Lausuntataidetta, saatana!

Edellinen voisi olla vuosikymmenien takaa, mutta usein valitettavan totta yhä nykyäänkin. Valitettavan totta sen takia, että tällainen runon esittämistapa ei ole ainakaan lausuntaa, vaan pikemminkin jotain ääneenlukemisen ja selkeän suomen kielen ääntämisen tapaista lausahtelua. Tällainen runon esittämistapa kykenee harvoin nostamaan esille sen, mikä minun mielestäni lausuntataiteessa on olennaisinta: tekstin.

Kaikista mahdollisista taiteenlajeista on kirjoitettu miljardirivejä, mutta lausuntataiteesta ehkä vain miljoona. Mitä lausuntataide sitten on? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että kun nykyisin mainitsee sanan lausunta, nousee kuulijan mielikuviin tärkeysjärjestyksessä kolme asiaa: nainen, lausuntamekko ja ylevä runon pätkä.

Teatteriohjaaja Jouko Turkka on sanonut jotain tähän tyyliin: "Lausuntataide on tunne-elämältään häiriintyneiden keski-ikäisten naisten terapiaa." Opetusneuvos Eero Salola kiteytti asian 1960-luvulla seuraavasti: "Taiteilija esittää valitsemansa ohjelman lavalla seisten, yleensä ilman lisätarpeistoa tai lavastusta, ehkä pientä pöytää ja usein käyttämättä jäävää tuolia lukuunottamatta. Näyttämöllisiä rakenteita on käytetty harvoin. Useimmin on tehokeinona käytetty valaistuksen vaihtelua. Lausuntataidetta on yhä yleisemmin totuttu pitämään pelkistyvänä puhutun sanan taiteena. Liikunnallinen, eleellinenkin puoli yleensä rajoitetaan vähimpään välttämättömään, humorististen tehtävien tietoista visuaalista paisuttelua ehkä lukuunottamatta. Tosin on nähty joitakin iltoja, joissa lausuja on turvautunut sanan ohessa jopa tanssilliseen, pitkälle uskaltautuvaan liikuntaan."

No joo. Turkka näkee lausumisessa jotain, mikä edes jollain tavalla liittyy ihmisen tunne-elämään, kun Salolan kirjoituksesta saa sen käsityksen, että lausunta on vain pelkistyviä sanoja hämyisissä valoissa tyhjässä tilassa, eikä sitä lausuntatuoliakaan muisteta aina käyttää.

Minä ja lausunta

Minulle runojen esittäminen ei ole lausuntaa, koska minä en osaa lausua runoja. Kieltä minä osaan lausua, jopa englanninkielisiä ja ruotsinkielisiä sanoja kuten write tai börja. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että Suomessa on ja vaikuttaa tälläkin hetkellä lukuisia todellisia lausuntamestareita, kuten Veikko Sinisalo, Ritva Ahonen, Eeva-Kaarina Volanen ja Seela Sella. He pystyisivät kertomaan paremmin, mitä lausunta on, minä pystyn kertomaan vain miltä se minusta tuntuu.

Minun työni näyttelijänä (tietenkään en ole FIA!) ja lausujana on kertoa tarinoita ihmisistä ja tapahtumista oli kyseessä sitten haiku tai kokoillan näytelmä. Suurin ero näyttelijän ja lausujan työssä on se, että lausujana olen näyttämöllä yksinäisempi kuin näyttelijänä milloinkaan ja että lausujana vain minä työstän työvälineitäni, itseäni ja tekstiä. Lausujana en myöskään voi koskaan jakaa kenenkään kanssa näyttämöllä ollutta tunnelmaa, vaan käyn sen itsekseni läpi onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Ohjaajan kanssa voin toki aina keskustella, mutta se ei koskaan ole sama asia kuin jakaa tuntemuksiaan vastanäyttelijöidensä kanssa. Myöskään se, mitä yleisö on kokenut ja esityksestä saanut, ei riitä poistamaan yksinäisyyden tunnetta, varsinkaan esiintyjän tuntiessa epäonnistuneensa. Parhaimmillaanhan onnistunut esitys on kuljettanut sekä esittäjää että yleisöä kokemaan yhdessä jotain elämyksellistä. Runojen esittämisessä on oleellista saada teksti esiin niin, ettei esittäjän oma persoona hallitse esittämistä häiritsevällä tavalla. Esitykselle pitäisi löytää muoto, jossa sekä esittäjä että teksti ovat pääosassa.

Kohtaamisen vaatimus

Kuten kuka tahansa, joka kirjoittaa, laulaa tai esittää mitä hyvänsä joukolle ihmisiä, myös lausuja toivoo esittämiensä tekstien kohtaavan kuulijansa muuallakin kuin vain korvakäytävän väreilevillä karvoilla. Sanokaamme tätä vaikka kohtaamisen vaatimukseksi. Monissa näkemissäni runoesityksissä tätä vaatimusta ei ole muistettu huomioida. Vai mitäpä sanotte lausuntaillasta, jossa viisikymppinen angstinen nainen tilittää runojen kautta avioerotuntojaan kaksikymppiselle kuulijakunnalle. Onnistunutta esityksessä oli se, että esittäjä ja teksti kohtasivat aivan täpöllä, epäonnistunutta se, että yleisön puolella eivät kohdanneet muut kuin tuolit ja perseet, ja nekin halusivat eroon toisistaan.

Tai minkä helvetin takia minun täytyy änkeä itseni kainuulaiseen puukirkkoon kuuntelemaan itkijänaisten nyherryksiä, jos se ei minua muutenkaan kiinnosta. Eli saattaa olla, että esitys on aivan oikea, mutta yleisö väärä. Ja jos asia on päinvastoin, vika on esittäjän valitsemissa teksteissä tai tavassa, jolla niitä esitetään. Tai mikä hirveintä - esittäjässä. Tarkoitan tällä sitä, että ei kannata valita sellaisia tekstejä, joihin ei pysty ammentamaan omasta kokemusmaailmastaan. Täytyy valita tekstejä, joista jo lukiessaan ajattelee: mä tiedän mistä tässä puhutaan, mä oon kokenu tän.

Tai voinhan minä valmistaa esimerkiksi runoillan sota-ajan runoudesta ja esittää sitä onnistuneestikin ikäiselleni kuulijakunnalle, mutta sitä matkaa jonka minä kuljen yleisöni kanssa ei koskaan voi verrata siihen tunnelmaan, minkä Sinisalon Veikko saa aikaan esittäessään samat runot ikätovereilleen.

Teatterillinen lausunta

Eero Salola oli varmasti oikeassa sanoessaan, että lausuntataidetta on totuttu pitämään pelkistyvänä puhutun sanan taiteena, mutta nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin monet asiat ovat kuitenkin muuttuneet. Nykyään voidaan monissa varsinkin nuorten tekijöiden runoesityksissä nähdä teatterillisuutta. Käytetään lavasteita, valoja, äänitehosteita, ja puheen tasolla pyritään pois perinteisestä lausunnasta. Olen antanut tälle lausunnan alueelle nimen teatterillinen lausunta erotukseksi perinteisestä lausunnasta.

Ne, jotka kannattavat lausunnan säilyttämistä vain pelkistyvänä puhutun sanan taiteena, suhtautuvat teatterilliseen lausuntaan kriittisesti, eivätkä pysty näkemään sen sisältämiä mahdollisuuksia lausuntaa rikastuttavina. Pidän teatterillista lausuntaa vain yhtenä lausunnan osa-alueista aivan niin kuin yläkäsitteen tanssi alle kuuluvat sekä klassinen baletti että moderni jazzbaletti. Ehdotankin, että lausuntataide jaettaisiin kahteen selkeästi toisistaan erotettaviin osa-alueisiin: perinteiseen lausuntaan ja teatterilliseen lausuntaan. Kun näin toimimme, säästymme monilta turhilta napinoilta lausujapiireissä.


Artikkeli on julkaistu aiemmin Tuli&Savu -runouslehden numerossa 3/98

Alanavigaatio