Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
10.9.1998
ERÄÄN ALUEEN KUOLEMA

Kuva Katriina Etholén Turussa 7. kaupunginosassa ja sen 19. korttelissa sijainneen tontti n:o 4:n rakennukset yhtä lukuunottamatta purettiin vuoden 1988 kesän aikana. Tämän Puutarhakadun ja Käsityöläiskadun kulmassa sijaitsevan, korkeiden kerrostalojen puristukseen jääneen tontin rakennuksista on säilytetty ainoastaan ns. Lenin-talon nimellä yleisesti tunnettu kivirakennus.

Alkaessani kuvaukset Alueella - kuten paikan olin nimennyt Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan innoittamana - minulla ei ollut selkeää kuvaa siitä, mitä olin tekemässä. Halusin vain tallentaa näkymiä. Näin jälkeen päin ajatellen olettaisin, että taustalla oli sekä halu dokumentoida katoavaa että toisaalta pyrkimys tallentaa esteettisesti silmää miellyttäviä näkymiä. Minä opin ymmärtämään rappion aiheuttamaa kauneutta vasta Alueelle tullessani. Alue opetti minut näkemään kauneutta hylätyissä rakennuksissa.

Rappion estetisoiminen tai kurjuuden romantisoiminen. Kysymys on moraalinen. Kuvatessani Alueella kesällä 1988 en asiaa pohtinut, vaan nautin Alueen suomista visuaalisista virikkeistä, joita sen rappio tarjosi. Myöhemmin olen pohtinut asiaa tuolta moraaliselta kannalta. Myös kuvista koottu näyttely 7:19:4 on tämän asian pohdintaa. Olen tasapainoillut dokumentaarisen ja esteettisen esitystavan välillä näyttelyä luodessani, koska se mielestäni tuo parhaiten esille sen, miten koin Alueen visuaalisesti kuin myös sen, mitä mieltä olen vanhan kaupunkimiljöön tuhoamisesta.

Kysymys on siis esteettisen ja yhteiskunnallisen näkemyksen rinnakkainasettelusta. Täydellistä vastausta itselleni en ole pystynyt antamaan. Onko väärin, että omien taiteellisten päämäärien saavuttamiseksi käyttää hyväkseen jonkin alennustilaa? Onko rappiotila vain välivaihe, josta voi nauttia huonoa omaatuntoa potematta sen ajan, kun se on olemassa? Mutta miksi jokin rakennus tai kokonainen alue päästetään tähän tilaan? Eikö se olisi pitänyt pitää kunnossa?

Ränsistyneet talot saattavat viehättää silmää, mutta ihmisille niistä ei ole enää iloa. Yksi surullisimmista asioista on heitteille jätetty rakennus; sillä ei ole enää virkaa tässä maailmassa. Se on jätetty yksin kuolemaan. Ja kuitenkin siinä on jotakin niin kaunista, surullista. Ja juuri tässä on se elementti, joka viehättää, tekee jostakin kuvauksellisen.

Eikö tässä ole ristiriitaa kylliksi? En halua esitellä rappiota säilytettävänä tilana. Haluaisin säilyttää vanhat rakennukset - asuintalot, tehtaat, vanhat satama- ja varastoalueet. Mieluiten alkuperäisessä tarkoituksessaan. Valitettavasti nykymaailmassa tällaiset ajatukset ovat vain haaveita. Vai ovatko? Olisiko ratkaisu siinä ajattelutavassa, josta esimerkiksi Yhdysvalloissa käytetään nimitystä "civilized decay"? Se ei tarkoita laiminlyöntejä, vaan alueiden annetaan vanhentua vaalien, kontrolloidusti. Eri aikojen jättämät jäljet säilyvät ja luovat jatkuvuuden tuntua...

Tontti numero 7:19:4 on muuttanut muotoaan täydellisesti. Yhtäkään tontille alunperin rakennettua rakennusta ei enää ole jäljellä - ellei sellaisena pidetä Lenin-taloa, joka sekin syrjäytti tieltään puisen rakennuksen. Kaupungeissa tällainen kiertokulku on normaalia. Silti vanhan häviämistä ei koskaan voi täysin tunteitta katsella. Turussa kyseinen tontti oli keskustan viimeisiä keitaita. Puu- ja kivirakennukset viettivät rauhallista rinnakkaiseloa suurten puiden alla. Miksi tällaisia keitaita ei jätetä niille, jotka kenties haluaisivat viettää sellaisessa elämäänsä?

Tontti numero 7:19:4 sinnitteli aina viime vuosikymmenelle asti. Tontilla tapahtui jatkuvia muutoksia; vanhoja tai vanhentuneita rakennuksia purettiin uudempien tieltä ja julkisivuja muuteltiin ajan vaatimusten mukaisiksi tai muuten vain käytännön syistä - aivan kuten kaikkialla muuallakin. Tontin viimeisimmän ulkoasun voi katsoa syntyneen tämän vuosisadan alkupuolella. Viime vuosisadalta peräisin oleviin rakennuksiin tehtiin muutoksia ja uusia rakennettiin. Säilytetty Lenin-talo sai piirustuksensa vuonna 1902. Seuraavana vuonna pihan keskelle nousi rakennus, jota paria vuosikymmentä myöhemmin jatkettiin. Turun Kristillisen Työväen Kiinteistö Oy:n kolmikerroksinen kivitalo tontin kauimmaisessa kulmassa oli peräisin vuodelta 1912. Viimeiseksi tontille rakennettiin autosuoja vuonna 1947.

Kuva Katriina Etholén

Tietääkseni vuonna 1986 viimeiset varsinaiset asukkaat joutuivat muuttamaan pois purku-uhan alta. Mutta elämä Alueella ei pysähtynyt vaan uudet asukkaat muuttivat sisään. Lukuisat pullot, B-vitamiinipurkit ja AA-oppaat kertoivat omaa kieltään tästä uudesta asukaskunnasta. Toukokuussa 1988 Alueella raivonnut tulipalo vaati kaksi ihmishenkeä. Tuon samaisen toukokuun lopulla joutuivat nämä viimeisetkin Alueella majailleet henkilöt antamaan periksi. Lähteminen oli ymmärrettävästi vaikeaa. Muutamat sisukkaat pysyttelivätkin paikalla aina siihen asti kun asuntojen ovet lukittiin. Tontin numero 7:19:4 elämä oli päättymäisillään.

Turussa rakentaminen on tapahtunut tontti tontilta ilman kokonaissuunnitelmaa. Alvar Aalto on nähnyt Turun valtavan kehityspotentiaalin omaavana puutalojen valtamerenä. Nyt nämä puutalovarannot alkavat ehtyä. Onhan tosin vielä muutama purkamatta jäänyt vanha rakennus...


Katriina Etholén

alanavigaatio