Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
13.1.1999
Teksti Lasse Jalonen Kuvat Elina Söyrin (ylempi) ja Satu Auteron näyttelyistä
FEMINIINISYYDEN LEIKKI

Elina Söyri, kuva sarjasta Morsiamet Elina Söyri, 32, on tuonut Perin valokuvagalleriaan sarjan kuvia, joissa hän pohtii naisen ja naisellisuuden roolia morsiamen lähtökohdista käsin. Valokuvissaan Söyri alleviivaa ajatuksen, jonka mukaan monet tutkijat ja teoreetikot pitävät sukupuolisuutta nykyajan roolina ja naamiona, jonka takaa paljastuu todellinen ihminen.

Morsian edustaa Söyrille sellaista tilaa, jossa ilmenee naisellisuuden naamio ja jossa se voidaan myös riisua eri rooliodotuksista. Valokuvien morsiamet ovat eri-ikäisiä ja erirotuisia naisia, jotka näyttäytyvät eri ympäristöissä. Useimmiten nuo ympäristöt kertovat jotain morsiamesta, hänen asemastaan ja maailmastaan tavaroidensa ja interiöörinsä keskellä.

Söyrin valkoisen morsiushunnun alta ei paljastu lammasta, vaan itsetietoinen nainen, joka on vapaa edellisten sukupolvien kahleista. Hän on kouluttautunut ja taloudellisesti itseriittoisempi kuin aikaisemmin ja väistämättä luo miehelleen myös tilan, joka ei toimi enää aikaisempien roolimallien mukaisesti. Useimmiten Söyrin mies on poissa kuvasta, ja silloinkin kun hän on läsnä, mies esiintyy poissaolevana tai jää morsiamen taustalle. Miehen rooli hukassa?

Valokuvataiteilija Söyri kutsuukin kuviaan "fiktiivisiksi dokumenteiksi", koska hänen kuvansa ovat lavastettuja ja rakennettu malleina olevien todellisten morsiamien kokemusten, henkilöhistorian ja persoonallisuuden perusteella. Arki näyttäytyykin kuvissa ristiriitaisena elementtinä, kuvien taustat vaihtelevat arjen kapakasta suomalaiseen luontoon, joka taas korostaa morsiamen pyhyyttä ja puhtautta.

Söyri rikkoo myös naisellisuuden perinteisiä konventioita kuvillaan, joissa tuore morsian poseeraa maskuliinisessa asennossa tai polttaa rennosti tupakkaa. Mutta onko emansipaatio todellista, jos nainen vain tyytyy vain omaksumaan uudeksi roolimallikseen miehen roolin?

Kiven ja lihan maailma

Satu Autero, kuva sarjasta Kiven ja lihan labyrintti Perin toinen tammikuun taitelija on Satu Autero, 32, joka esittäytyy Kiven ja lihan labyrintti –näyttelyllään. Se rakentuu ihmisvartalon ja maan eri muodoista, jotka näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta alkavat muistuttaa toisiaan. Lopulta on enää mahdotonta sanoa, missä kallio loppuu ja liha alkaa. Luonto ja liha ovet yhtä.

Auteron kuvat ovat hyvin abstrakteja teoksia, jotka vaativat hiljaisuutta ympärilleen auetakseen katsojalle. Taiteilija korostaa teoksissaan maanpinnan eheyttä rikkovien kohtien olevan sisäänkäyntejä toiseen ulottuvuuteen, joiden kautta haltiat ja kuolleet henget kulkevat kahden eri maailman välillä.

Samoin oma keho pyhää aluetta, jossa eritteet olivat osa kehoa, sen sisäpuolta. Nyt ne ovat likaisuuden merkkejä ja rike vartalossa. Autero pohtii kuviensa kautta paljolti sitä maagisuuden ja häpeän tunnetta, jotka yhdistävät ja väistämättä myös erottavat luonnon ja ihmisen kauaksi toisistaan.

alanavigaatio