Unikankare - kuvataide navigaatio
24.6.1999
Teksti Lasse JalonenKuvat Allen Jones: Encounter (ylempi) ja Snap


POP -TAITEEN IKONI

Radikaaliksi luonnehditulla 1960 -luvulla pop -taide murtautui lopullisesti suuren yleisön tietoisuuteen. Yhdysvaltalainen Andy Warhol loi mekaanisesta toistosta taidetta, Roy Lichtenstein hyödynsi mainos- ja sarjakuvien maailmaa kritisoidessaan niiden vaikutusta taiteeseen ja englantilainen Allen Jones keskittyi pop -taiteessaan neuroottisella vimmalla seksuaalisuuteen.

© Aboa Vetus & Ars Nova. Allen Jones: Encounter, 1984. Ars Nova on tuonut turkulaisten ulottuville yli viisikymmentä Allen Jonesin teosta ulottuen maalauksista piirroksiin ja veistoksiin. Näyttely onkin melko kattava retrospektiivinen luotaus Jonesin taiteeseen, ja esillä on myös uudempia teoksia. Suurin osa teoksista on taiteilijan omasta kokoelmasta, ja ne ovat ensi kertaa esillä Suomessa tässä laajuudessa.

Allen Jonesin maalaukset ovat hyvin koloristisia teoksia, joissa on aina mukana myös pastellisävyjä luoden ristiriitaista, mutta samalla myös levollista tunnelmaa. Figuurit ovat vain harvoin teräviä hahmoja, henkilöt jäävät rooliodotusten ja omien vaateidensa hämärään välivyöhykkeeseen. Jonesin teoksissa seksuaalisuus on hyvin voimakkaasti läsnä, saaden jopa neuroottisen toiston piirteitä. Taiteilija tutkii sukupuolten välisiä rooliristiriitoja ja yhteiskunnallisia stereotypioita, ja teokset saivatkin aikanaan ankaraa kritiikkiä feministisen liikkeen taholta. Etenkin Jonesin teos Hattuteline, pöytä ja tuoli (1969), joka ei valitettavasti ole näyttelyssä, tulkittiin esineellistävän naisen täysin miehisen vallan objektiksi.

… ja mikään ei ole muuttunut…

© Aboa Vetus & Ars Nova. Allen Jones: Snap, 1988. Totta onkin, että Jonesin edustama neuroottinen eroottisuus saa jossain määrin sadistisiakin piirteitä, mutta taitelija ei päästä miesfiguurejaankaan sen helpommalla. Stereotyyppiset nuoret naishahmot täyttävät patriarkaalisen tajunnan, jossa naisten osaksi lankeaa kantaa miehisten fantasioiden roolimallit. Jonesin maailmassa nainen on fetissi, joka ei kuitenkaan suostu alisteiseen asemaan. Myös mies itse on tuon illuusion täyttämä vanki, joka ei pääse irti omista obsessioistaan. Maalauksessa Vanha pukki (1995) nainen nivoutuu jo elimelliseksi osaksi patriarkaalista psyykeä, jossa molemmat sukupuolet ovat hermafrodiittisesti kiinni toisissaan. Kokonaisuus on yhtä aikaa erillisyyttä ja yhteisyyttä, jossa ristiriitaisuus on molempia sukupuolia yhdistävä linkki.

Maalarina Jones on kekseliäs ja taitava ammattilainen, joka osaa yhdistää teoksissaan erilaisia värisävyjä tehokkaasti keskenään. Samoin taitelija sekoittaa eri tyylisuuntia, kuten kubismia ja naivismia, ja osaltaan tämä omintakeinen tyyli viehätti myös amerikkalaista yleisöä jo 60 -luvulla. Jones käytti teoksissaan paljolti mainosmaailman koodistoa, jossa tutusta ja turvallisesta tavarakulttuurista tuli jotakin aivan muuta.

Jonesin teokset eivät ole kovinkaan kaukana pornolehtien maailmasta, mutta yhdistettynä lahjakkaan taiteilijan näkemyksiin, niiden sisältö ulottuu pintaa syvemmälle. Monilla Jonesin 60- luvun teoksilla on sanottavaa vielä tällekin päivälle, jossa me edelleenkin painimme mainosten luomassa supervartaloiden seksuaalisuudessa. Suo siellä, vetelä täällä.

Allen Jonesin näyttely jatkuu Ars Novassa 5.9.1999 asti

alanavigaatio