Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
6.4.1999
Teksti: Lasse Jalonen Kuva: Ken Light

SILMÄ SILMÄSTÄ
Ken Lightin valokuvia kuoleman kohtaamisesta

Kuva: Ken Light: Robert Anderson, Two Monts on Death Row Terminaali injektio: klo 12:24
Kuolinhetki: klo 12:29
Viimeiset sanat: Jeesus Kristus, totuuden ja valon tiennäyttäjä. Kiitän sinua, Jeesus, siitä että näytit minulle tien.

Näillä sanoilla päättyi Richard Beaversin, 32, maallinen taival Texasin vankilan teloituskammiossa. Sitä ennen hän oli syönyt viimeiseksi ateriakseen mm. kuusi grillikyljen palaa, neljä munaa ja joi päätteeksi neljä purkkia maitoa. Aivan viaton Beavers ei toki ollut, tunnollaan hänellä oli pariskunnan raaka tappo.

Amerikkalainen sosiaalidokumentaristi, valokuvaaja Ken Light oli onnistunut monien vaikeuksien jälkeen kuvaamaan kuolemantuomiota odottavien vankien elämää ja loputonta odotusta Texasin Huntsvillen vankilassa 1994. Tuosta vierailusta syntyi valokuvateos The Texas Death Row (1997), jonka materiaaliin on nyt mahdollista tutustua Perissä.

Lightin kuvat ovat mustavalkoisia otoksia, jotka luovat vahvaa dokumentaarisuuden tuntua. Kuvissa vangit työskentelevät, nostavat kotitekoisia puntteja, pelaavat shakkia omatekoisilla nappuloilla, kirjoittavat kirjeitä… Mutta ennen kaikkea odottavat. He odottavat tuomion peruuntumista, he odottavat kuolemaa, he odottavat mitä vain, joka lopettaisi tuskallisen tietoisuuden matkan määränpäästä.

Näyttelyllään Light haluaakin kritisoida, tietenkään hyväksymättä vankien tekoja sinänsä, amerikkalaisen unelman kääntöpuolta. Amerikka, vapaa maa, teloittaa omia kansalaisiaan monissa osavaltioissaan, mukaan luettuna myös alaikäisiä ja psyykkisesti sairaita henkilöitä. Tuskin tämäkään näyttely kykenee muuttamaan tuota lainalaisuutta, mutta antaessaan kuolemalle yksittäiset kasvot, Light nostaa keskustelun tasolle tämän ongelman. Rikos ansaitsee aina rangaistuksensa, mutta onko oikein, että yhteiskunta legitimoi kuoleman osana oikeusjärjestelmäänsä. Etenkin, kun amerikkalaisessa kontekstissa mustia teloitetaan valkoisia kanssaihmisiään enemmän väestöpohjaan suhteutettuna.

Päätepysäkkinä uskonto

Valokuvissa uskonnollinen tematiikka on alati läsnä: vangit polvistuvat rukoukseen, ottavat kasteen vastaan tai ristivät kätensä. Uskonto lieneekin se päätepysäkki, joka tarjoaa mahdollisuuden ulos arkisesta häkkielämästä ja rutiinien täyttämistä päivistä. Light käyttää valokuvissaan paljolti myös tilallista elementtiä, sillä monet kuvista hahmottavat vankilaa fyysisenä tilana, jossa henkinen väkivalta alati lymyää vartijoiden edustaman kontrollin alaisena. Myös yksittäiset huoneet, joita myös kodeiksi kutsutaan, ovat osa tätä kokonaisuutta vankilan harmaiden käytävien ohella.

Parasta Lightin kuvissa ihmiskasvojen ohella onkin juuri tilan intiimisyys, koska se muistuttaa siitä arjesta, jota me tavalliset ihmiset elämme. Tilan ja arjen kautta katsoja kykenee samaistumaan vankiin, eikä vain yksinomaan uskomaan median luomaan tappajamyyttiin. Tuossa ihmisessä, teostaan huolimatta, on vieläkin jotain samaa ihmisyyttä kuin katsojassakin, ilman yltiömoraalista painotusta. Samalla ristiriitaisuus on silti koko ajan läsnä, miten antaa anteeksi ne teot, joita kuvatut ihmiset ovat tehneet. Ja miten tuottaa tuo kysymys suhteessa yhteen ihmiseen, koska kaikki me olemme kulttuurimme ja yhteiskuntamme kasvatteja, sekä hyvässä että pahassa. Jos kohtaamme vain pahaa, tuotammeko myös vain pahaa ja päinvastoin?

Olennaisena pointtina näyttelyssä ovat myös dokumentoidut rikoskertomukset, jotka paljastavat tuomituiden teot yksityiskohtaisen tarkasti. Se tuottaa ihmisen rikoksen takaa ja antaa myös uhreille nimen. Mutta mikä tuo nimi voisi olla kuolemanrangaistuksen suhteen, kukin päättäköön sen itse näyttelyn jälkeen.

alanavigaatio