Unikankare - kirjallisuus navigaatio
4.1.1999
Teksti: Pauliina Haasjoki
ERLEND LOEN IHMELÄÄKE

Turun Kirjamessut olivat haistaneet Erlend Loen ennen minua. Siellä näin ensimmäistä kertaa punakantisen kirjan, jota myydään suurissa pinoissa yhdessä Brion Hakka-klassikkolelun kanssa. Naputeltuani pari muovista tappia sisään muovisella vasaralla olin myyty, ja ryntäsin ostamaan kirjan sokkona. Ja niin uskon monen muunkin tehneen.

Supernaiivissa norjalainen Erlend Loe (s. –69) on tehnyt oivalluksen, jollaisia mahtuu aikakausiin yleensä hyvin rajallinen määrä. Loe on valinnut yhden aikamme kuristavammista ominaisuuksista ja tietoisesti kirjoittanut sitä vastaan. Loen kohdeyleisö, määritteli hän sitten sitä itse tai ei, ovat nuoret aikuiset, jotka ovat kasvaneet isoiksi toivoen joka askeleella olevansa kasvamisessa hiukan muita edellä. Riidellessäni isäni kanssa hänen viimeinen niittinsä oli aina tämä: "Sinä olet sitten lapsellinen". Yläasteella tai viimeistään lukiossa meillä lapsellisuutta pelänneillä oli tapana röyhistää rintaamme tällä tavoin: "En mä tiedä, musta on tullut tosi kyyninen ihminen". Vielä tänä päivänäkin loukkaannun, jos uudet tuttavat eivät arvaa ikääni hiukan yläkanttiin.

Supernaiivi on siis lääkettä naivofobiaan, lapsellisuuden pelkoon. Loen oivallusta ei tarvitse penkoa analyyseistä, se hyppää itsekseen esiin jo teoksen nimestä (etenkin alkuperäisestä Naiv. Super.): on mahtavaa olla naiivi. On ok jättäytyä jälkeen ikätovereistaan ja katsella rauhassa maisemia. On ok kirjoittaa itsestäänselvyyksiä lyhyillä lauseilla. Itse asiassa se on jopa hervottoman hauskaa.

Loen teksti on vapauttavaa kuin muovisen hakan paukuttelu: elämässään jumiin joutuneen päähenkilön monologi hymyilyttää. Sen hauskuus syntyy sekä laiskasta itseironiasta että jääräpäisen ja yksinkertaisen logiikan absurdiudesta. Vai mitä sanotte tästä: "Onkohan niin, että typerät ihmiset ovat syypäitä järjettömään musiikkiin ja hölmöihin kirjoihin, lehtiin, elokuviin ja kaikkiin TV-mainosten animoituihin ruokatarvikkeisiin? Voisiko asiaan olla niin yksinkertainen selitys? - - Vai onko kenties niin, etteivät ne ihmiset oikeasti ole tyhmiä, että he tarkoittavat hyvää mutta epäonnistuvat kerran toisensa jälkeen? Sekin on mahdollista. Siinä on suuri ero, onko tyhmä vai pelkästään huono-onninen. Se on joka tapauksessa varmaa, että heillä on tyttöystävät. Joka ainoalla. Vaan ei minulla."

Hauskuus ei kuitenkaan ole ainoa sisältö Supernaiivissa. Näennäisesti lapsellisen logiikan takana on padottua aikuisen tietoisuuden tuskaa. Loen päähenkilö painiskelee ajan ja paikan käsitteiden käsittämättömyyden kanssa postmodernismin määrittelyistä tutulla tavalla. Ensin itseensä keskittyvältä näyttävä teos myös havainnoi kulttuurista konteksiaan laajasti: se vilisee viittauksia uusiin ja vanhoihin medioihin, MTV:hen, internettiin, popularisoituun tieteeseen. Näillä löytöaineksilla se jopa vaivihkaa heittää kommenttinsa romaanin rikkoutuvan muodon, intertekstuaalisuuden ja korkean ja matalan rajankäynnin keskusteluihin.

Supernaiivi ei siis ole ainoastaan romaani naiiviudesta, vaan juuri siitä pelosta, jonka alla sukupolveni on elänyt: ettei ikinä kypsyisikään, ettei aikuisten maailmassa olisikaan järkeä. Pelko kuitenkin tekee pelon kohteesta myös kiehtovan: Supernaiivin houkutus on sitä samaa houkutusta, joka ajaa päähenkilön eroamaan yliopistosta ja omistautumaan hakkaamiselle, leikkimiselle ja ihmettelylle. Supernaiivi on nimen omaan niiden älykkäiden ja aikansa kanssa kilpaa juoksevien nuorten aikuisten kirja, jotka toivoisivat osaavansa ajatella lyhyillä lauseilla.

Loen resepti on yksinkertainen ja tehokas, ja hetken lukemisen jälkeen myös aika läpinäkyvä. On siinä ja siinä kestääkö se loppuun asti, romaanin tarina nimittäin ei tarjoa enää muita yllätyksiä. Mielestäni se kestää, mutta enemmiksi romaaneiksi ei tästä väläyksestä enää olisi. Supernaiivin kaltaisia oivalluksia tehdään kuitenkin vain yksi aikakaudessa.


Like 1998, suomentanut Outi Menna. Alkuperäinen ilmestyi nimellä Naiv. Super. vuonna 1996, J. W. Cappelens forlag.

Alanavigaatio