Unikankare - kirjallisuus navigaatio
13.1.1999
Teksti: Siru Kainulainen


NAINEN, MEKKO JA RUNO

Minä olen keski-ikäinen nainen, lausun mielelläni ja minulla on kaapissa kolmekin nättiä leninkiä. Eero Enqvist narisee moneen kertaan artikkelissaan, että minun ja kaltaisteni tulisi ymmärtää olla ryhtymättä runonlausunnalle mekkoinemme. Hän tuntuu myöskin allekirjoittavan Turkan käsityksen minusta ja kaltaisistani "tunne-elämältämme häiriintyneinä naisina". Ei sinänsä mikään uusi väite. Jo Freud oli sitä mieltä, että naiset ovat hysteerikkoja ja kärsivät kaiken lisäksi peniskateudesta.

Enqvistin artikkelista käy ilmi, miten keski-ikäinen nainen, mekko ja runo ovat hirvittävin ilmentymä mitä jopa näinkin edistyksellinen nykyaika voi esiintymislavalle viskata. Ja sinne vaan sitkeästi keski-ikäiset naiset tunkevat mekkoineen tilittämään tuntojaan Enqvistin harmiksi. Kehtaavat puhua jopa avioerostaan. Angstisesti vielä, varjelkoon. Miten sellainen voisikaan koskettaa parikymppistä yleisöä, Enqvist kiukuttelee. Siitäkään huolimatta, että tällä hetkellä joka toisen parikymppisen vanhemmat ovat eronneet. Angstisuutta, omia tuntoja ja lausuntaa ­ lavasteilla tai ilman ­ ei ole varattu keski-ikäisille naisille, tädeille. Siis sellaisille, jotka eivät ole enää saalistettavien iässä eivätkä vielä vanhoja ja arvokkaita. Ei. Kielletty.

Toisaalta Enqvist kyllä kirjoittaa, että "ei kannata valita sellaisia tekstejä, joihin ei pysty ammentamaan omasta kokemusmaailmastaan". Eli siis vaikka avioeroaihe olisi lähellä keski-ikäisen naisen omaa kokemusta, siitä on syytä vaieta. Tämän kaltainenkaan väite ei järin uusi ole, jos ajattelee Paavalia, seurakuntaa ja niin edespäin. Puhumattakaan siitä, että jossakin kurjassa ja onnettomassa Suomen kolkassa "itkijänaiset nyhertävät" käsittämättömiään. Mitä lie naisten parkunaa. Ei kiinnosta Enqvistiä. Tässäkään hän ei ilmeisestä halustaan huolimatta ole kovin yksilöllinen: tiedemiehet ovat perinteisesti korostaneet miehen asemaa kansanrunoudessa huolimatta feminiinisen perinteen runsaudesta ja kiinnostavuudesta naisen toimijuuden kannalta. Niinpä itkijänaiset saivat kuolla miltei sukupuuttoon ennen kuin kukaan ymmärsi, kuinka harvinaislaatuista ja erityistä perinnettä nuo saattosiskot itsessään kantoivat.

Sillä vaikka Enqvist toteaa pariinkin otteeseen, että hän puhuu vain itsestään käsin, kertoo omia mielipiteitään, ne valitettavan usein ovat kulttuurista itselle sisäistettyjä ja kantavat hurjan määrän implisiittisiä oletuksia, määritelmiä ja arvotuksia sukupuolen suhteen. Erityisesti rinnastaessaan yhtäältä sen, että tätien angsti on vastenmielistä, ja toisaalta väitteensä, että omasta kokemuksesta on kuitenkin puhuttava, Enqvist tarkoittaa sitä, että on olemassa kokemuksia, joita ei kannattaisi ilmaista. Joidenkin ihmisten tarinat eivät ole kertomisen arvoisia, näyttäisi Enqvist ajattelevan, ja jotkut kokemukset ovat toisia arvokkaampia. Kun Enqvist kipuaa lavalle, kuullaanko silloin universaaleina pidettyjä, mutta oikeasti ottaen sukupuolittuneita kokemuksia ja tarinoita ­ kuullaanko silloin miesten odysseioja, joissa penelopet ikuisesti odottavat hiljaa, kyyneltäkään vuodattamatta?

Esittämisen arvoista ei Enqvistin mielestä ole tätien lausunta. Ne, jotka voivat ilmaista itseään Enqvistin mukaan, ovat joko hän itse tai "nuoret tekijät", kuten hän kirjoittaa. Vaikka hän ei tässä kohden eksplikoi sukupuolta muuten kuin itsensä kohdalla, uskallan epäillä, että tädeiksi käyvät Enqvistille monen ikäiset naiset, kulloisenkin tarpeen mukaan. Vai minkä ikäiset naiset hän sulkee "nuorten tekijöiden" joukkoon? Entä kun he ikääntyvät?

Ehkä tähän liittyy myös Enqvistin mainitsema yksinäisyyden tunne, kun hän esiintyy. Yksinäisyys johtuu kontaktin puutteesta esiintyjän ja yleisön välillä. Kuinka Enqvist voisikaan saada kontaktia yleisöön, jos siellä on Enqvistin mielestä väärää sukupuolta olevia, väärän ikäisiä tai väärin pukeutuneita ihmisiä? Ja mekko todellakin on merkki sukupuolesta!

Mutta miksi Enqvist on kaunainen tätejä kohtaan? Onko hän tunne-elämältään häiriintynyt? Paranoidinen? Käyttääkö hän raappakalsareita teryleenihousujen alla lausuessaan? Ei suinkaan hän räi ja roiski esiintyessään? Haluaako hän vallata esiintymisfoorumit miehille, nuorille hennoille naisille sekä hauraille mummoille? Lukeeko Enqvist muuten itsensä nuoreksi vai keski-ikäiseksi? Ärsyttävätkö Enqvistiä tädit, jotka tekevät mitä haluavat ­ lausuvat mieleisiään runoja valitsemallaan tavalla ­ kysymättä Enqvistiltä lupaa? Merete Mazzarellan ajatusta muunnellen: kärsiikö Enqvist tätienergiakompleksista?

Samassa lehdessä toisaalla olevan jutun mukaan sotien jälkeen kirjoitettu runous on lähes yksinomaan miesten ja 90-lukulaisistakin maininnan saaneista suurin osa oli miehiä. Kirjoituksessa ollaan siinä mielessä Enqvistin kanssa samoilla linjoilla, että "nainen ja runo" nähdään ratkaisemattomaksi yhtälöksi. Kunnon runoutta tuottavat ja esittävät miehet, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, ja keski-ikäiset tädit ainakin pysykööt poissa. Toisessakin mielessä näiden artikkelien kirjoittajat ovat samassa leirissä: luulemastaan individualismista huolimatta he toistavat iankakkisen vanhoja ajatuksia.

Ei ole nimittäin tämän päivän innovaatio nähdä runous miesten alueeksi. Suomessa 1950-luvulla ainoaksi oikeaksi noussut modernistinen runo eliotismeineen on pitkälti miehistä aluetta, jossa sukupuolieroa ei tunnusteta ja sitä kautta pyritään kätkemään naista kohtaan tunnettu halveksunta, pelko ja kauna. Ei ole sattumaa, että modernistien isä T.S. Eliot oli pikkuporvarillinen, sovinisti, konservatiivinen ja juutalaisvihamielinen, niin kuin uudempi tutkimus Iso-Britanniassa on osoittanut. Esimerkiksi 1940-luvun suomalainen, naisten kirjoittama lyriikka on jäänyt modernismiin keskittyneen tutkimuksen ja luennan ulottumattomiin, koska se ilmaisi naiseutta ja sukupuolta avoimesti, kritisoi epätasa-arvoa ja loi omanlaistaan maailmankatsomusta. Neljäkymmentälukulaiset naislyyrikot eivät hävenneet mekkojaan.

Onko nainen ja runo todellakin vavahduttava ilmiö, ellei se pysy miesten antamissa raameissa ­ olivat nuo raamit sitten runon kirjoittamista tai esittämistä tai peräti pukeutumista koskevia?

Jos niin on, tätienergia on jälleen tehonnut: runous on sittenkin miehittämätön alue.


Artikkeli on julkaistu aiemmin Tuli&Savu -runouslehden numerossa 4/98

Alanavigaatio