Aurajoki palaa!
KATASTROFI


Jos haluat tulostaa Turku ilman Aurajokea -tarinan, valitse tästä:
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
Osa 5
Osa 6
Osa 7


Aurajoki Palaa! -nettikokonaisuudesta pääsee vielä tutustumaan Katastrofi-, Mappi- ja Historia-osioihin.

"Aurajoki palaa! -teemaviikolla 23-27.2.1999 tutkitaan näkymätöntä yhdessä kaupungin asukkaiden kanssa. Tutkimuksen työkaluina ovat tapahtumat joella, ihmiset joella sekä joki radiossa ja netissä. Turun ammattikorkeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelman ja Turun kaupungin toteuttama tapahtuma on osa Turku - Suomen kulttuuripääkaupunki -projektia."


YLLÄPITO
Unikankare

Palaute webmasterille

Navigaatio

TURKU ILMAN AURAJOKEA
Osa II | osa III | osa IV | osa V | osa VI | osa VII

Osa I (3.2.1999),
kirjoittanut Kari Levola

Aamun valkeneminen paljasti näyn, jollaisesta ilmestyskirja ei muistanut puhua mitään. Mies tuijotti jokitörmällä ja hytisi, vaikka hänellä oli raappahousut jalassa.

Koulussa Mies oli oppinut, että maa nousee vuodessa silmäterän verran, muutaman millimetrin. Jo sitä ennen hän oli oppinut, että pitää hengittää vuorotellen sisään ja ulos.

Nyt näytti siltä kuin Mies olisi hengittänyt pelkästään sisäänpäin. Lopulta häneltä pääsi huokaus ja höyryä nousi lauhtuvaan ilmaan aivan kuin hän olisi tyhjentänyt keuhkoistaan koko taivasosuutensa.

Mies katseli sitä mitä Aurajoesta oli jäljellä. Ei mitään. Keskellä jokea jäässä oli iso railo, mutta sieltä ei paljastunut sysikylmää vettä, vaan maata, kohmeista savea. Paukkupakkasten jälkeen joen jääkuori oli alkanut sulaa. Sen alla ei ollut enää jokea!

Mies tajusi taas olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Mieleen tuli vain ytimekäs hautajaisvärssy: Elämä huoltaa, kuolo korjaa.

Mies oli opiskellut nuorempana yliopistossa teorettista historiaa, kimmoisuusoppia, vertailevaa tulevaisuustiedettä online-menetelmällä ja ajanut geo.sos -ajokortin. Ei olisi pitänyt jättää opiskeluja kesken. Oltiinko tässä menossa kohti uutta vuosituhatta vai iloisesti kohti keskiaiakaa? Humanistispohjaisesta arvailusta oli taaskin kovin vähän iloa.

Olisi sittenkin pitänyt kuunnella äitiä. Nuorempana se ei tullut kuuloon. Sitä tuli vain pilkatuksi äidin harrastuksia. Äiti oli nuoresta tytöstä pitäen kerännyt nelilehtisiä apiloita. Ei siinä mitään, että äidillä oli niitä jo 13 667, mutta kun ne oli kaikki pitänyt teipata olohuoneen tapettiin.

Äiti oli maailman epäonnisin ihminen. Jos hänellä ei ollut jalka tai käsi poikki, hän kolhi päätänsä. Eilen äiti oli soittanut hukanneensa silmälasinsa kun katolta oli pudottunut jääpuikko hänen niskaansa. Ennen kuin äiti oli ehtinyt löytää lasinsa, talonmies oli ajanut lumitraktorilla niiden ylitse.

Äiti oli maailman epäonnisin ihminen. Ehkä se kulki geeneissä niin kuin historia kulki joessa.

Olisi pitänyt hankkia kunnon ammatti, ryhtyä vaikka hammaslääkäriksi niin kuin veli. Jos tästä ennusmerkistä nyt vuosituhannen maailmanloppu, tai edes osamaailmanloppu kehkeytyisi, niin voisi vetää ensimmäisiltä kuolleilta kultapaikat suusta ja valaa niistä itselleen kruunun ja kälppiä niin pitkälle Aurajoesta kuin mahdollista, vaikka johonkin banaanitasavaltaan kuninkaaksi.

Veli aina tapasi sanoa, että hyvät ja pahat teot punnitaan, mutta hampaitaan täältä ei vie kukaan. Veli oli olevinaan filosofia, helppo siinä on elvistellä, kun päivät pitkät sohii poralla ihmisten suihin.

Olisi pitänyt ryhtyä edes strippariksi niin kuin sisko. Se on sentään sisätyö.

- Jumankekka Mies! Taasko sinä unelmoit vallankumouksesta?
Miehen työtoveri tuli jokipenkereelle ja rupesi hänkin haukkomaan ilmaa pelkästään sisäänpäin, ennen kuin sai hönkäistyä:
- Mihin perkeleeseen sinä Aurajoen olet hukannut? Sinunhan piti vahtia sitä.
- Minä kävin vain tarpeillani tuossa parakin takana. Kun tulin takaisin Aurajoki oli hävinnyt.
- Onko siitä jo ollut uutisissa?
- En minä vaan tiedä.
- Minä menen ainakin parakkiin kuuntelemaan. En minä ennen tommosta usko, ennen kuin uutisista kuulen.

Jokke lähti viipottamaan kohti parakkia. Hänellä oli toinen jalka pitempi kuin toinen. Ei paljon, mutta se korostui, koska hänellä oli vastaavasti toinen käsi pitempi kuin toinen. Eli tälpuol Jokkee oli lyhyt jalka ja pitkä käsi, ja toispuol Jokkee oli pitkä jalka ja lyhyt käsi.

Jokke ei ollut Turusta, vaan siirtotyöläinen Raisiosta, kuten Mieskin. He olivat saanet komennuksen pystyttää parakki Aurajoen rantaan. Virastosta oli tullut lisäkomennus, että heidän pitää kunnes toisin ilmoitetaan vahtia Aurajokea.

Vahtimisen kohdetta ja tarkoitusta ei ollut sen paremmin tarkennettu, eivätkä he olleet ylimääräisiä kyselleet. Homma hommana, ei heille kyselemisestä maksettu.

He olivat vahtineet, ettei kukaan putoa jäihin, eikä yllyty kapakasta palatessaan pilkkimään joesta pakastekaloja. He olivat vahtineet etteivät joen sorsat kuole sukupuuttoon, eivätkä mummelit putoa päälleen jäälle ruokkiessaan niitä.

Mies oli itsekin käynyt ruokkimassa sorsia sämpylän lopuillaan. Hän eli nykyään sentään omillaan. Nuorempana vielä äidin ja apiloiden ja veljen ja siskon kanssa asuessaan hänellä oli ollut sämpylätrauma: veli oli aina napannut hänen apilasämpylöittensä (niitä tehtiin kolmilehtisistä) välistä juustot ja sisko piilotellut sämpylöihin hammastikkuja. Nyt hänellä oli omat sämpylät, puhdasta vehnähöhhöä ja niiden väliin hän saattoi pistää mitä halusi tai viitsi.

Ehkä se oli ollut kohtalonsormi, joka sojotti. Joen toiselta rannalta Mies oli äkännyt Tytin, joka kävi ruokkimassa sorsia alati epäonnistuvilla piparkakuillaan. Tytti oli nykyään periaatteessa hänen tyttöystävänsä, sillä he olivat huhuilleet toisilleen päivittäin joen yli.

Ääni siinä tahtoi mennä käheäksi. Niinpä Tytti oli kerran jo kutsunut hänet luokseen. He olivat juhlistaneet Miehen tammikuista nimipäivää. "Tömäkkä nimi", oli Tytti visertänyt. Mies oli mielihyvällä pannut merkille miten täyteläinen Tytti oli, unelmien nainen.

Tytti työskenteli linnassa oppaana, oikea linnanneito siis. Hän osasi ruotsiakin, mutta kotonaan oli uusavuton, tai oikeastaan post-uusavuton. Sillä ei siinä mitään, että Tytti ei onnistunut piparkakuissa, mutta kun hän ei osannut itse tilata edes pizzataksia. Näytti vahvasti siltä, että Mies joutuisi vastedes sorsien lisäksi ruokkimaan myös Tytin.

Mies katseli vakavana Aurajokea, tai siis jokea jota ei enää ollut. Ei kukaan ollut sanonut, että heidän pitäisi vahtia ettei... Vai oliko? Varmasti joku Virastossa oli tiennyt mitä tulisi tapahtumaan ja päättänyt tehdä hänestä ja Jokesta syntipukin. Heidät tuomittaisiin varmaan melkoisiin korvauksiin joen hukkaamisesta.

Mies päätti olla vajoamatta synkkyyteen. Nuoruudessaan hän oli usein niin tehnyt, koska aina kun äiti löysi uuden neliapilan, "perheessä" sattui joku vastoinkäyminen. Mutta koska niitä oli 13 667, ne oli nykyään oikeastaan helpompi unohtaa kuin muistaa, joten Mies oli päättänyt ryhtyä ajattelemaan postiivisesti, nyt kun eli aikaa jota kutsui hiljaa itsekseen Omien Sämpylöiden Elämänvaiheeksi.

Ehkäpä se, että Aurajoki oli ankarasta ja vastuuntuntoisesta vahtimisesta huolimatta hävinnyt, olikin viesti. Kohtalo osoitti koko kädellään, oikein viittoi innokkaasti kuin ekaluokkalainen.

Jokihan oli erottanut Miehen ja Tytin. Nyt heidän väliltään oli kadonnut viimeinenkin este. Nyt Mies voisi kävellä Tytin luo melkein kuin vetten päällä. Pitkospuut kun varmuuden vuoksi vielä tuohon rakentaisi niin pääisisi helposti livahtamaan yöjalkaan.

-Mies! Hey man, taasko sinä uneksit vastavallankumouksesta!
Jokke vaappui parakin suunnasta kuin rapalan uistin. Hänellä oli selvästikin hallussaan ensikäden tietoa.
- Sanottiinko uutisissa jotain? Mies kysyi.
- Helsingissäpäin oli laho pensas kaatunut jäniksen päälle. Se oli ykkösuutinen. Heti toisena tuli Aurajoki, myhäili Jokke tietävän näköisenä.
- Mitä ne sanoivat?
- Että Turussa on sattunut outo käänteisilmiö. Talot ovat lakanneet vajoamasta. Sen sijaan joen pohja on alkanut nousta. Ne käyttivät siitä nimitystä ulkohuoneilmiö?
- Mutta näin nopeasti, ihan sama kuin joltakin harmaantuisi tukka yhdessä yössä, Mies ihmetteli.
- Harmaantuuko ulkohuoneessa tukka? ihmetteli Jokke.
- Mitä sinä sotket. Se oli vertauskuva.
- En minä mitään sotke, minä vaan oudoksun. Että kun kimpassa hommia tehdään, onko pakko käyttää vertauskuvia.
Mies huomasi, että Jokke oli hermostunut. Ettei vain komennuksen saama outo käänne aiheuttaisi säröä heidän keskinäiseen solidaarisuuteensa, jolla oli perinteitä jo oppikoulusta asti. Mies päätti yrittää tunnelman keventämistä.
- Aurajoki, tuonelanjoki, elämänvirraks se viel on muuttuva toki, Mies lausui pontevasti.
- Mitä sinä puhut kuolemasta! Jokke säikähti.
- No mitäs siitä. Elämä huoltaa, kuolema korjaa.
- Lopeta! Ne sanoivat radiossa, että mitään syytä huolestumiseen ei ole.
- Niin ne sanoo aina. Ajattele nyt, Halisten ukot on viimeinkin heittäneet veivinsä ja maatuneet. Mitä luulet sen merkitsevän. Kepeät mullat Aurajoelle!

Jokke lähti juoksemaan. Se vasta näky on. Mies luuli hänen piiloutuvan itsekkäästi parakkiin tai karkaavan Raision suuntaan ja jättävän turkulaiset oman onnensa nojaan. Mutta Jokke lähtikin hölkyttämään Viraston suuntaan. Jokke oli jo oppikouluaikoina ollut rehti ja oikeudenmukainen koulutoveri, joka ei pulman edessä piilottanut päätänsä pulpettiin. Varmasti hän nytkin selvittäisi mistä Aurajoen katoamisessa on kysymys ja tekisi kaiken voitavansa.

Mies tajusi että hänen itsensäkin olisi tehtävä jotakin. Ehkä äiti ja veli ja sisko olivat tarkoittaneet juuri sitä hokiessaan "Ryhdistäydy!". Jos hän oli vähänkään osallinen Aurajoen katoamiseen, juuri hänen piti myös palauttaa sen kunniakas perinne. Miten muuten Mies saattaisi olla mies Tytin edessä?

Juuri silloin sorsat viuhahtelivat tolaltaan hänen ylitseen. Ne lentelivät levottomina entisen joen yllä, mutta tajusivat ettei siellä enää ollut sulapaikkaa mihin laskeutua. Niinpä ne laskeutuivat Miehen luo. Hän levitti kätensä ja sorsat laskeutuivat. Pian niitä oli hänen harteillaan ja hänen päänsä päällä.

Semmoinen määrä Aurajoen sorsia ei voinut olla väärässä...

(takaisin sivun alkuun)


Osa II (8.2.1999),
kirjoittanut
Esa Hirvonen

-Kelatkaa! Kuuluisa Piljoonamade esiintyy Aurajoen pohjassa pelkät teryleenihousut kintuissaan. Koko jokiranta aidataan ja porteille pannaan niin julmat pietarit ettei kukaan taatusti pääse sisään maksamatta. Ja kaikki banaanit kuorii ohjelmatoimisto The Eno.
Eno oli onnellinen kuin vanha deeku, joka voi kerrankin juoda juhliakseen. Kun hän oli järjestänyt maailmankuulun The Knights yhtyeen keikalle Linnan pihalle, bändin viagran ja ketamiinin yliannostoksesta innostunut solisti oli rynnännyt sapeli tanassa linnanneidon kimppuun. Neito oli pelastunut vain Keskiaikatapahtuman vuoksi pukemansa siveysvyön ansiosta. Ja kun uudelleen kootun Beatlesin oli pitänyt heittää keikka Jari Komulaisen sukellusveneessä, se oli uponnut.
Nyt mikään ei voisi mennä pieleen, Eno järkeili. Ja jos bisnekset menevät hyvin, varmasti myös Sissin tunteet lämpenevät taas, ei ole enää niin paljon ylitöitä, päänsärkyä ja niitä.
Monet mukit oli tullut tyhjennettyä kavereiden kanssa ja surkuteltua maailman pahuutta. Mutta nyt kun meni hyvin, kukaan ei kuunnellut. Kaikkia mietityttivät paskamainen pomo, työttömyys, pillun puute tai nainen joka ei ymmärrä. Kantakapakan pimeimmässä nurkassa istui onneksi Setä. Vanha kunnon P-setä kuuntelee aina kun sille tarjoaa kaljan. Eno tyhjensi äyskärinsä huikalla ja haki tilalle kaksi kipollista.
-Mitäs pummi, maistuuko pirtelö?
-Retorinen kysymys? Luulinkin jo, että täällä on yhtä kuivaa kuin Aurajoessa, vaikka en minä niin vedestä, mutta kalat, vastasi Setä ja läyskäisi pöydälle mutaisen kalan, josta ei saanut selvää oliko se lohi, pasuri, vimpa vai kiimainen lahna.
Enon unelmat romahtivat. Pummisetä oli juonut runoilijaystäviensä kanssa sillan alla hienointa konjakkia ja halvinta kiljua. Juuri kun hän oli ollut tuntemaisillaan, kuinka pohjalla julmuus viiltää kuin ruosteinen saha, jään alta oli pulpahtanut pintaan ruskeaa haisevaa mutaa ja kuolleita kaloja. Ei vettä, ei edes helmiä. Miten bändi nyt saataisiin joen pohjaan, joen, jota ei ole? Tarvittiin ammattimiehen apua.

Holmes poltteli piippuaan ja katseli Sissin riisuutumista. Sissi oli hänen suosikkinsa. Karvaton, bodattu vartalo. Sileää ja tiukkaa lihaa. Vaikka Holmes oli bi, bodarimiehet ällöttivät häntä. Pelkkää voiman korostamista, pullistuneita verisuonia. Ei hajuakaan kauneudesta, kimmoisan, kimmeltelevän perseen sopusuhtaisuudesta, vatsasta, josta ei ilman lähempää tutkiskelua erota sen enempää läskiä kuin jokaista vatsalihastakaan erikseen.
Holmes kaivoi esiin viskipullonsa, Jim Beamia, ja muisteli vanhoja hyviä aikoja. Sitä kuinka hän selvitti Ruisrockin olutsotkut ja otti yksin kiinni liigan, joka möi metanolia pirtuna (tosin tuhat litraa aitoa ainetta katosi jäljettömiin kuin puutalot jokirannasta).
Holmes oli tunkenut ison nokkansa liian lähelle Viraston bisneksiä eikä hänen erottamisekseen ollut tarvinut mitään tekosyitäkään keksiä. Poliisinhan tulee olla hyvämaineinen Suomen kansalainen.
Yksityisetsivän työ ei juurikaan tarjonnut haasteita, joita tämä Philip Marlowen, Jussi Vareksen ja Nikke Knattertonin hengenheimolainen niin kovasti kaipasi. Tämän pesti oli tyypillinen. Pornobaaria terrorisoi strippareiden alusvaatteita varasteleva oudosti ontuva hyypiö, jolla oli eripituiset kädet. Pikku juttu tämän vuosisadan nerokkaimmaille etsivälle.
Mutta koska Holmesia kiinnostivat enemmän pöksyttömät tytöt kuin pöksyjä pöllivät pervertikot, hänellä ei ollut kiirettä. Holmes päivysti yötä päivää pukuhuoneessa vahtien kuin dobermanni, ettei mitään häviä. Nytkin hänen teräksinen haukankatseensa vartioi Sissin jokaista liikettä, jokaista vaatekappaletta.
-Känsäkourat irti meikäläisen beibistä, homo!
-Eno, rakas, me…
-Opettele koputtamaan, olisin voinut ampua sinut perverssinä.
-Jos pervot saa ampua, niin miten sinä vielä elät, kysyi Eno.
-Olen nopea vetämään.

Jokirannassa, parin korttelin päässä Pornobaarin viskinlemun, tupakan ja mustasukkaisuuden pilaamasta ilmasta vallitsi lähes täydellinen idylli. Tytti painoi poskensa Miehen olkapäätä vasten. Mies kietoi toisen kätensä tytön vyötärölle ja heitteli toisella piparkakun murusia vedessä uiville sorsille. Ympärillä istui puolisen tusinaa mummoa paakelseineen, korvapuusteineen ja rusinapullineen; söpöjä kuin Suomi-Filmin isoäidit.
-Sankarini, sinä olet nero, kuiskutteli Tytti Miehen korvaan ja taisi samalla vähän lipaista kielelläänkin.
-En oikein tiedä, onko tämä lopullinen ratkaisu. Tietysti voisin tehdä koko Aurajoen pituisen kumialtaan, jossa…
-Lapset voivat polskia sorsien, joutsenten ja pienten Posankkojen seassa, vanhempien kuherrellessa terassilla!
-Pariskunnat joilla on lapsia eivät kuhertele.
-Mitä sinä siitä tiedät, ikuinen poikamies ja runkkari, heitti Eno takaisin Holmesille.
-No, olen nähnyt sinut ja ex-vaimosi kuhertelemassa kapakassa. Vaimosi suuteli portsarin kanssa ja sinä taputtelit myyjätärtä persauksille.
-Ei meidän avioliitossa ainakaan käy noin.
Samassa Mies ymmärsi menneensä asioiden edelle ja punastui pahemman kerran. Ei sovi puhua naimisesta heti kun on ensimmäisen kerran päässyt kosketusetäisyydelle unelmiensa naisesta. Mutta Tytti ei ollut lainkaan pahoillaan vaan hivuttautui lähemmäs ja laski kätensä Miehen reidelle. Mies tunsi olevansa mies ja Tytin täyteläiset rinnat painautuneena kylkeään vasten.
Yksityisetsivä ja ohjelmatoimiston johtaja jättivät rakastavaiset rannalle polskuttelualtaineen, sorsineen ja mummoineen ja lähtivät rohkeasti heikoille jäille. He pohtivat oliko sittenkään ollut viisasta jättää P-setä vahtimaan Pornobaaria.
-Kyllä se siellä pysyy, niin kauan kun viinaa riittää, vakuutteli Eno.
-Siinäpä se, se pullo oli…
Samassa jää petti Holmesin alla.
-Perkele, uudet Camel-bootsit. Ja tämähän on sitä itseään!
Aurajoki täynnä paskaa! Onko tämä tamperelaisten vai Hjallis Harkimon juoni? Tai ehkä stadilaisten runoilijoiden, kuten Setä oli epäillyt. Holmes puolestaan oli varma, että koko juttu oli vanhan kehnon vihollisen, Viraston, kieroja lieroiluja.
-Ensin viedään Aura, sitten joki. Niin ihmisiä hallitaan.

Itse asiassa koko Turku kyseli samaa kuin Eno ja Holmes: Mihin Aurajoki on kadonnut ja kuka on syyllinen? Vain muutamalla ihmisellä oli parempaa tekemistä.
Mies mietti miten saisi Aurajoen aallot jälleen hellästi puskemaan päin onnellisten pariskuntien täyttämien terassilaivojen kylkiä, miten hoitaisi sorsat sillä välillä ja millaisen kihlasormuksen ostaisi Tytille.
Setä taas oli tehnyt selvää Jim Beamistä ja oli hyvin, hyvin janoinen. Hän oli kiertänyt jo kaikki keskustan kapakat eikä mistään ollut löytynyt tipan tujaustakaan. Kaikki olivat seuraamassa Aurajoen tragediaa joko paikan päällä, internetissä tai kotonaan televisiosta.
Setä horjua pöpelsi kohti kotiaan, Patterihakaa. Mitä kauemmas Aurajoesta ja Kakolanmäestä hän hoippui, sitä ohuemmaksi kävi tuo kuvottava lemu, joka oli saanut hänet usein aamuisin oksentamaan. Yleensä se meni päinvastoin, haju vain vahvistui, mitä lähemmäs kotiaan hän pääsi.
Setä kulki tuttua oikopolkua paskalaitoksen ohi ja rokin paholaismainen jytinä räjäytti vaikut hänen korvistaan. Kuulosti siltä kuin Elvis, Doors, Metallica ja Katri Helena olisivat pauhanneet keikalla samaan aikaan. Samalla lavalla!
-Noihin bileisiin on pakko päästä kuokkimaan, söpersi Setä.

- Kursivoidut Seppo Lahtisen runokokoelmasta Hammas

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)


Osa III (11.2.1999),
SWEET AURAÅ BROWN,
kirjoittanut
Markku Into

Oli kuin olikin hämäränhyssyinen iltapäivä Olavin Krouvissa joskus 60-luvun lopulla. (Näin yleisesti luultiin.) Mies selaili Ilta-Sanomia, merkitsi asioita muistiin sieviksi pikku röykkiöiksi. Välillä hän muisteli lapsuuttaan. Se oli kaunis, hän uskoi. Hän ei muistanut siitä mitään.Mies katseli looshin viereistä ikkunaa, verhon lomasta pilkahti lehmusta; hän tiesi olevansa viimeisellä rannalla vaikkei ollutkaan koskaan edes halunnut yrittää samaistua Gregory Peckiin jolla muutoin muinoin oli suomalaissyntyinen vaimo. Hän, tämä mies, oli kuullut puhuttavan monista vaimoista: jotkut olivat armoitettuja Karjalan paistin loihtijoita, toiset tekivät mahtavia Lindströmin pihvejä mutteivat välttämättä olleet sängyssä kovin hyviä. Mies yritti muistella ent. vaimoaan mutta mitään ei välähtänyt mieleen. Hän oli mielissään. Tämä oli sitä itseään. Vain minä ja nykyhetki. Ei hinkua minnekään, leutoa lipitystä, tyhjää unelmointia, autoktonista tietämystä. Mies kirjoitti blokkiin keksimänsä vaalilauseen: Turkulaisten pilkkaamisen lopettaminen on varteenotettava vaihtoehto. Mies mutusteli kirjoittamaansa. Tuntui hienolta tiivistää ajatuksensa.

Ja silloin romahti idylli.
Pönttölaatikkorunoilija oli luultavasti vaklannut porukkaa tiskillä ja nyt hän ryntäsi miehen looshiin. Peli oli selvä. Mitään mahdollisuutta pakoon ei ollut. Puhkeava virtsarakko, varpusparvi, paniikkihäiriö, mielisairaus: ei toivoa. Pönttö hakkasi miestä olalle puoli minuuttia ja kehui ylittäneensä Aurajoen silloin. Hervotonta naurua, kuola valui P:n suupielestä, hilse kimpoili hyssyn viime säteissä. Ja hän tulisi lausumaan uusimman lyyrisen tuotoksensa. Mies saisi kunnian olla ensimmäinen joka sen kuulisi. Sitä onnea!

LOPPU

Minun työni ei ole ohi.
Olen muuttunut, hulvauttanut surutta lopullisen kuvitelman edesmenneestä nuoruudesta, aikakaudesta jolloin suloiset linnut nokkivat nuorta nahkaani; olen hiiltynyt ja hidastunut, haalistunut hämäräksi kehyskertomukseksi jonka ääriä en tahdo tavoittaa.
Minun aikani tuli ja meni. Olin suuttunut.
Kun nyt pohdin herkkää hetkeä jolloin tunnistin mustarastaan riemukkaan laulelun tarkoittavan jotain muuta kuin alipalkattua asemaani, olen onnellinen. Olen saanut elää erään vuosisadan lopun tuntoihin, vastasyntyvän kirjaston arvoitukselliseen tunnelmaan, ja kummasti kohotan katseeni ylös arkiseen taivaaseen, itseni ikäiseen torjuntavoittoon.
Minun työni on ihmeellinen: sanan ihme. Kun opettelen taas selitysviidakon lainlaatijan roolia jotta uskaltaisin rohkeasti hypätä räsymaton yli, olen pakahtua, ja pakahdunkin, puhkun ja puntaroin pieniä sieviä kuvitelmia joiden uskon kertovan vääjäämättömistä tapahtumista; miten maa makaa, ja miten minä.
Kuuletko?
On lähdettävä, unohdettava väärin ymmärretyt toiveet, ja on uskottava mielitekoihin, hellästi heilahtavaan aamuun. Minä luon katseeni ylös taivaisiin ja sanon ymmärtäväni ehdottoman ensimmäisen sanan, ja sanomattoman valkeuden.
Mikään kuntataso ei voi minua enää leikata.
Olen hohtavan utelias:
taas ensimmäinen sana, ensitaivaisen kerran. Suuri on Auran rantain lehmusten hunajanhidas humala, tähdet riehuvat silmien taivaissa, huutavat kiivaat tyvenet.

Heräsin suoraan huutoon. Hetkeen en tajunnut missä olin. Sitten tajusin: olin sängyssäni Nummenpakalla 1900-luvun lopulla, otsa hiessä, painajaisen poikanen takaraivossa. Huh. Ei kai elämä sittenkin ole unta? Hevon vitun humppa, sanoin sanattomasti ja kohahtelin kylppäriin. Peilissä minua katsoi outo naama.

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)


Osa IV (15.2.99),
kirjoittanut
Seita Parkkola

"Saatanan sittisontiainen", äijä parkui ja yritti tarttua pulloon, jonka Katja oli juuri napannut hänen kädestään. "Se tänne!" hän huusi rähmällään maassa. Kitalaki kynti soraa, mutta pullo lensi jo sorsana seuraavalle pesälle yli kuivan joenriekaleen. "Dynamiittia tyttö! Se on dynamiittia! Se räjähtää." Mutta Katja hyppi kuolleen joen kuorella ketterästi kuin pieni elukka ja tiesi, että viinaa se vain on.
Alkulimaa.
Häränverta.
Ektokusta. Ensin huikka ja sitten huikka ja loppu kaupan parista kolikosta torinkulmalla …

Äijä lysähti voitettuna joen penkereelle. Hän oli vanha… vanha ja vihasi kersoja. Mutta sitten oli Tytti ja Tytti hänellä olisi aina - tästä ikuisuuteen, kaupungin stydein kassi-alma sukkahousujen resorit korkkiruuvilla, ripsiväriä ja poskipunaa kiharoissa. Katja poimi dynamiitin taskuunsa, otti jaloista alleen ja katosi muinaisen kirjaston ohi Linnakadulle ja siitä eteenpäin. Se oli pelkkiä paljaita varpaita kristussandaaleissa ja sininen tukansotku simpukankuorilla ja vesilinnunsulilla - hot dog nakilla eikä koskaan ilman. Baarin kulmalla joku nappasi kiharoista aina, kun kiinni sai, mutta Katja oli nopea ja jätti tupun rosvotytön tukkaa pitelijän kouraan.

Joen jäänteillä pesi sirkus. Katja ei muistanut jokea. Hän muisti vain, ettei jokea ollut…
… että sorsat olivat kasvattaneet maaeläimen jalat
… että kala oli muinaismuotoinen olento, jonka luurankoa sai ihailla eläintieteellisessä, jos oli heittää tiskille kolikko. Uoma kasvoi kirjavia kangassipuleita, posetiivien hämmennystä, muinaisia runonlaulajia, apinoita, rottia, ihmisiä. Kirjava sirkusmeteli virtasi yhtä aikaa ylä- ja alajuoksulle.

"Luo vaan nahkaansa, vanha käärme", joesta sanottiin. Ihmiset kurkottelivat töyräiltä, putoilivat käärmeenkuorelle ja saivat pysyviä ontumia. Jokilaivat nuokkuivat penkereitä vasten ja majoittivat ohikulkijoita. Ennen kulki joki, nyt valuivat ihmiset. Kansilla paloivat iltaisin nuotiot, elukka pyöri vartaassa ja joku soitti munniharppua. Muu kaupunki oireili jokea tavallaan: rakoilevat asfalttikadut olivat kirjavanaan ihmisenmuotoisia meteoriitin jälkiä, kun enkelifiksaation riivaamat turkulaiset putoilivat kadulle kuin kukkaruukut.

Katja kiipesi ikkunasta teollisuushallin kodinhämärään ja heitti leipäpussin lattialle. Isä kiikkui huoneen katossa tutulla paikalla kuin jouluhimmeli. Oli roikkunut jo monta päivää. Kun varpaat mätänisivät pois, ei niissä pysyisi kynttilä ja pitäisi taas keksiä jotain.

Isä heilui ilmavirrassa varjoja seinille. Huoneessa oli valoa sen verran kuin nuotiosta lähti ja siinä valossa Katja erotti miehen. Se seisoi siinä sanomalehdillä vuoratun ikkunan ja himmelin välissä.

"Pitkäänkin?" Mies nyökkäsi isää kohti ja kierteli ilmassa heiluvia jalkoja. Varpaiden välissä oli se, mitä edellisestä kynttilästä oli jäljellä. "Pitäisi laittaa kengät jalkaan."
Katja juoksi laatikosta uuden kynttilän ja työnsi sen isän varpaiden väliin.
"Istuisit! Mul olis leipää …"
Katja touhusi hallissa, jotain mistä ei ottanut selvää. "Äijä heitti joet… riverit. Haluatko juotavaa?"
"Dynamiittia? Ei kiitos. Tunsin isäsi."
"Joo."
"Se alkaa haista."
"Mä tuuletan."
"Ja sitten…"
"Muutan laivoille."
"Kun ei kynttilä pysy pystyssä, vai?"
"Joo." Katja nappasi kuoriaisen juoksusta ja raksautti kuoren rikki kulmahampaillaan.

* * *

Mies ajatteli, että joenuoma näytti monta kertaa paikatuilta enstex -haalareilta. Ensin kaikki oli sekaisin kuin mielipuolen ajatukset, mutta kun katsoi uudestaan ja tarkemmin, huomasi että jokainen asia uomassa oli paikoillaan ja järjestyksessä. Ruosteinen hetekka, jokunen piskin luuranko, ruskeat lasipullot, lastenrattaat, autonluuranko, trypanosoma-loiset pohjoisen tsetse -kärpäsissä. Jokainen joenpohjan olento peitti yhden reiän maailmassa - palkeenkielen tai kuluman.

Uoman rantoja asutti unitaudin ja syöpäläisten riivaama kurjalisto, eläimet ja ihmiset. Mies oli ollut pitkään muualla ja muisti vielä toisen ajan: festivaaleja, iloisia kojuja, siltojen alla kuseksivaa nuorisoa ja thai-ruoan tuoksua. Joki oli kaupunki, kaupunki oli joki. Nyt aution kirjaston ikkunat ja ovet repsottivat sijoiltaan. Läpivedossa puhalsi pihalle yksittäisiä runokirjansivuja, karttoja ja reseptejä. Ulkona hauras paperi kieppui, sai aivastamaan ja hajosi atomeiksi. Rakennuksen kyljessä oli miehen mentävä reikä.

Joen vastarannalla toikkaroi vanha jokivahti vastatuuleen. Nainen työnsi vieressä täydennäköisiä romukärryjä. Hän pysähtyi, keräsi jotain maasta ja jatkoi. Mies ei nähnyt selvästi eikä ääni kantanut uoman yli. Hän ravisti tuulen hartioliltaan ja käänsi joelle selkänsä. Hän astui krouviin ja unohtui lukemaan lehteä keinovalon värisen oluen läpi.

"Sinä, mitä helvettiä?"
"Tarjoo yks."
"No saatana mä mitään lapselle tarjoan. Kipitä kotias! Äiti ja isä odottavat."
"Ei odota…" Tyttö jahtasi vauhkoa tuhohyönteistä sormellaan ja mies muisti.
Katja leikkasi sormella kaulansa ja antoi päänsä retkahtaa. "Isän pää teki bäng finitot… Mä en asu enää kotona. Muutin sirkukseen."
"On sekin paikka."
"On se."
Katja kiipesi baaritiskille. Mies yritti keskittyä lehteen, mutta jäi sitten tuijottamaan tyttöä. Likainen sininen tukka rastoina ohimoilla, joen pohjaa kynsinauhojen alla ja kuka tietää, mitä muuta. Kamala lapsi.
"Arvaa, mä näytän sulle."
Lapsi kaivoi taskustaan lasipurkin. Purkissa oli limannäköistä maata tai vettä, jonka seassa luikerteli lieroja ja mönkiäisiä, joille mies ei tiennyt nimeä.
"Äh, pistä pois. Mitä nuo ovat? Joku koulutehtävä? " Tyttö vilkaisi miestä kummallisesti. Koulutehtävä, totta kai.
"Nämä ovat Aura-joesta. Se on siellä vielä, mudan alla."
"Aura-joki. Aura-joki kristuksen-perkeleen-vittu eikö tässä kaupungissa muusta puhuta.
"Ei ole muuta… Mutta katso nyt. Nämä syövät toisiaan."

* * *

Mies ja tyttö kulkivat joenrannassa päivittäin. Mies kulki penkereellä ja tyttö nuohosi pengertä ylös ja alas. Kaupungin rotat sairastivat outoa tautia, hilseilivät turkkinsa ja muuttuivat vaaleanpunaisiksi. Tyttö pyydysti elukoita laatikkoon eikä ollut päivää, ettei mies olisi saanut kapakan tiskille laatikkoa täynnä sairaita jokirottia.

"Mä kerron sulle jotain!" Katja kiipesi baaritiskille. Mies katsoi sisään lasista ja ulos ikkunasta, mutta kuunteli.
"Olipa kerran ukko ja akka, joilla oli kukko ja jauhinkivi. No sit kerran niiden luokse tuli muuan herra yösijaa pyytämään. He ottivat miehen vastaan ja tämä kävi nukkumaan. Mutta sitten yöllä herra lähtikin tiehensä ja vei jauhinkiven mukanaan. Ukolla ja akalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää kukko sitä etsimään…" Katja tiputteli lasipurkista ötököitä laatikkoon. Otusten kynnet ja hampaat kapsivat pahvilaatikon kylkeä. "Kukko kulki kulkemistaan kunnes vastaan jolkutti susi. - Minne olet matkalla, kukko? Se uteli. - Jauhinkiveä etsimään. - Ota minut mukaan! - Pujahda pyrstööni. Susi teki neuvon mukaan, ja kukko tepasteli eteen päin…"
"Minä lähden," mies kurlasi tuopin alas ja nappasi vaistomaisesti rottalaatikon kainaloonsa. Tyttö hyppäsi jakkaralta perään ja juoksi tämän rinnalla.
" … kukko vaelsi edelleen, kunnes tuli joen rannalle. Miten päästä yli? Kukko mietti hetken ja sanoi viimein joelle: - Pujahda pyrstööni. Joki totteli, ja kukko asteli kuivin jaloin joen ylitse. Jonkin ajan kuluttua se saapui meren rantaan…"
He olivat joenrannassa.
"Miksi sinä kerrot minulle".
"Minä kerron, mitä tapahtui. Mies lähti kaupungista ja vei jotain mukanaan. Se joku kuuluu tänne".
"Syytätkö sinä minua?"
"En. Se oli satu. Oletko kuullut; sadun loppu hukkuu veteen…"

* * *

Mies istui kaupungin paremmalta lohkolta vuokraamassaan ullakkohuoneistossa ja ajatteli aikaa -
… ettei sitä ollut;
… että se oli kadonnut lounaisrannikon suurimmasta kaupungista joen mukana eikä kulkenut eteen eikä taaksepäin, jos ei sitten maanuumeniin… riikinkukon pyrstön alle. Mies poimi muistikirjan rintataskuunsa ja heittäytyi rappukäytävän kautta kirkkaanvihreälle kadulle. Vaaleanpunainen elukka luiskahti talojen väliselle kujalle. "Jos joki tulee takaisin, mitä tulee takaisin."

Uomassa seisoi vanha mies pesäpallomaila kädessä ja julisti: "Kun minä lyön joen vettä tällä sauvalla, joka minulla on kädessäni, niin vesi muuttuu vereksi. Joen kalat kuolevat ja virta alkaa haista. Ja joki on vilisevä sammakoita…"
- Haloo! Ei ole vettä ukko. - Hiljaa! Antaa ukon paasata! - Laske äijä aseesi ennen kuin joku vahingoittuu. - Se on Jokivahti ja sen muija. - Tosta verestä vielä… - Vaaraton. - Joki vai äijä? - Silmälasit. Joku juoksi mun päältä. - Vastahan ukko veti viinaa Aboan raunioilla…

Ukko oli uponnut nilkkojaan myöten mutaan, joka röyhtäili ahneesti äijän jokaisesta liikkeestä. "… nousevat maalle ja tunkevat makuuhuoneeseesi ja vuoteeseesi, leivinuuneihin ja taikinakulhoihin. Maan pöly muuttuu syöpäläisiksi…" Ukko hengitti katkonaisesti ja naisen hompsantuusa kiersi pesäpalloräpylä kourassa keräämässä rahaa penkereelle pysähtyneiltä ihmisiltä. Miehen naamalle lensi sivu Danten neljättä Helvetin kerrosta. Katja hyppi paljain jaloin tyhjän-penkereen-tyhjän päällä ja tarrasi miehen luokse päästyään tätä kädestä:
"Mun täytyy näyttää jotain…"
"Sirkus on syttynyt palamaan!"

- Tekstissä on lainattu syrjäänien satua Leena Laulajaisen kirjasta Poika ja kivisilmäsankarit sekä Vanhan Testamentin toista Mooseksen kirjaa..

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)


Osa V (18.2.99)
Kirjoittanut
Tapani Kinnunen

Runoilija Topias Kettunen asteli kuivahtaneen Aurajoen kuvetta ja ryysti purkkikaljaa.
- Pahuksen apurahalautakunta, ensin ne vie Aurajoen ja sitten vielä leivän runoilijan suusta, Topias tiuski yksikseen. Hän oli lukenut Turun Sanomista listan kaupungin kulttuuriapurahojen saajista ja todennut kaikki palkitut itseään huonommiksi kynämiehiksi.
- Voi pahuksen pahus sentään! Ehkä minun on kirjoitettava jonnekin juttu nimeltä "TURKU ILMAN KULTTUURILAUTAKUNTAA – SAASTEETON VAIHTOEHTO!" Hah! Siitäs saisivat! Näkisivätpä kuka tässä on todellinen ässä!
Samassa lintu kaarsi Topiaksen pään yli ja ruikkasi paskat nahkarotsille.
- Nyt saa meikäläisen pikkusieluisuus jo riittää, minä menen ja kusen Turulle Aurajoen takaisin. Ehkä minulle sitten myönnetään jostain markka tai pari, vai maksaako ne nykyisin jo Euroja? Ehkä joesta tulisi siinä tapauksessa Eurojoki, hah!
Samassa kaarsi toinen lintu Topiaksen pään yli ja ruikkasi paskat.
- Halvattu sentään, tämän täytyy olla niitä kulttuurilautakunnan juonia! Ne on päättäneet alkaa pommittamaan minua!

***

Kun Topias Kettunen oli männä syksynä ystävänsä Sepeteus Lahtisen kanssa ollut käymässä liikeasioissa pääkaupunkiseudulla, olivat miehet joutuneet yllättäen Helsingin Taiteiden yöhön ja Runoratikkaan. Topias oli alkanut paahtaa isoon ääneen paloja tuoreesta runokokoelmastaan NYKYAIKA, ja eikös perhana siihen ampunut TV:n uutistoimittaja työntäen mikrofonia Topiaksen suuhun tyyliin:
- Sinähän olet mainio, oletkos ennen raitsikassa runoa lukenut?
Johon Topias oli vastannut: - Minä tulin tänne Turusta, meillä ei siellä raitiovaunut enää kulje.
- Eikö Turussa ole raitiovaunuja? Toimittaja kysyi.
- Turussa kaikki toimivat raitiovaunut ovat nykyisin jäätelökioskeina, Topias vastasi.
Raitiovaunullinen matkustajia hörähti nauramaan Topiaksen huumorille. Vain Topias ja Sepeteus tiesivät ettei se ollut huumoria. Turun ainoa toimiva raitiovaunu jököttää kesäisin kauppatorin kulmassa jäätelöbaarina.

(Kerron tämän, koska se jotenkin hyvin olennaisesti liittyy tarinaamme.)

***

Samassa kirjastovirkailija Kinnunen astelee samalle maapläntille Topiaksen kanssa.
- Terve, Topias sanoo.
- Terve, Kinnunen sanoo.
- Mitä kuuluu?
- Ei kehumista, sain juuri kenkää kirjastohommista.
- Miten se on mahdollista?
- Nykyaikana kaikki on mahdollista. Joku isompi salaliitto, otaksun, ensin vietiin Aurajoki ja kohta viedään koko kaupunki. Turkuun valmistuu parin vuoden kuluttua uusi hieno kirjasto, vahinko vain ettei sinne enää palkata työntekijöitä.
- Mitä sinä puhut?
- Robotit korvaavat kaikki kirjastovirkailijat, niin sanottu Malmöön malli.
- Oho!
- Minä menen ja juon itseni hengiltä.
Sen sanottuaan Kinnunen kaivoi taskumatin taskustaan ja otti kulauksen. Kaverukset hyvästelivät ja Kinnunen meni menojaan. Hänestä ei koskaan enää kuultu.

Topias avasi sepaluksensa ja alkoi kusta siihen, missä joskus oli Aurajoki.

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)


Osa VI (22.2.99)
Kirjoittanut
Tuomo Karhu

Kinnusen katoaminen kirjastoalalta elvytti baarien Juoruilijat, joille oli käynyt jotakuinkin päinvastoin kuin Aurajoelle. Hukkuvan tarmolla nuo J-miehet ja -naiset kiipesivät oluthanaa pitkin Kinnuseen ja alkoivat kisailla siitä kuka tunsi "Tapsan" parhaiten.

Kului tunti ja Jokke oli jo naputtelemassa puhujalavaa Aurajoen pohjalle. Joken pitempi aivolohko ja pienempi sydänlohko kärsivät siitä, että hän oli osallistunut Aurajoen pumppaamiseen P. Postinjohtajan lasten kesähuvilan edustalle. Hän kun oli käsittänyt suojelevansa siltaa, jonka romahtamisesta oli aikanaan televisiossakin kerrottu. Palkkioksi saamansa kännykän hän ainakin lahjoittaisi Kinnusen Säätiön asiamieheksi valitulle Suvi-Anne Lahtoselle, jonka omakustannusesikoiskokoelma Ripsi valittiin Prahan miehityksen vuonna 1968 Vuoden Ilmaisjakelulehdeksi Turussa.

Kinnusen katoaminen oli taivaan lahja. Se pelasti festivaalit. Se pelasti Suomen Joulukaupungin. Piljoonamateen piljoonataksaiset artistit saisivat itse maksaa paluunsa kuumailmapallolla ei-varsinaiseen-Suomeen, koska nyt oli aika pystyttää runotelttoja Aurajoki ei palaa! -tapahtumaa varten! Musiikista vastaisivat tuttuun tapaan Vako & Moukka ja Gabba & Takke.

Toispuoleisesti alaspäin viettävän lavan kohotessa vääjäämättä kulttuurilautakunta ja viisikymmentä kaupungin merkittävintä tapahtumajärjestäjää kokoontuivat paikallisessa kuppilassa, jossa kaikki kuin johdatuksesta olivat jo valmiiksi. Aamuun mennessä U-miehet olivat suunnitelleet U-käännöksen Savu&Tuuli -lehden edesmenneen päätoimittajan mukaan nimettyyn Tuomaansiltaan, joka seisoi muistona kesken jääneestä moottoritiestä. (Tekemättä jäänyttä tien pätkää voitaneen luonnehtia läpinäkyväksi kaupunkimaisemaksi, koska kyseessä on joen ja ei-joen liminaalitilaan dekonstruoitu spatiaalisten käytäntöjen verkkopako.) Tuossa Helvetin Mutkassa luettaisiin Kinnusen yönä U-käännöksiä unkariksi käännetyistä turkulaisista U-runoista. Esityksen aikana paloautot kautta Turun puhkuisivat isoa pahaa nestehukkaansa ilmentävää U-ääntä.

Samaan aikaan Naantalissa järjestettäisiin varjotapahtuma Naantali ilman aurinkoa. Tapahtuman suojelijaksi tulisi itseoikeutetusti M. Kesärantaleijona, jonka satamatyöläisten oloja käsittelevästä läpimurtoteoksesta tehtäisiin interaktiivinen verkkoteos. Presidentin rouva arpoisi kaikkien inkeriläisosallistujien kesken Åboa-kirjallisuuspalkinnon voittajan.

Koko Naantalin peittävän pressun rahoitus päätettiin nipistää opiskelijoilta. Kiitos Kelan luistavuuden ja siiman riittävyyden opintorahoja virvelöitäisiin takautuvasti ja uistinkulttuuristaan tunnettu Rapalan kyläkeskus lakkautettaisiin. Jo seuraavana päivänä taatusti nappiin menevän tapahtuman onnistumisen vakuudeksi hätäkulttuurilautakunnan puhemies hankki lastensa kesähuvilalta tavoitetulta P. Postinjohtajalta vakuutuksen siitä, että kaiken mennessä pieleen valtioneuvoston päätökset asumistukien määräytymisperusteista mitätöitäisiin, ruokakuntatiedot pyyhittäisiin ja jokaisen kansalaisen perusomavastuuosuus todettaisiin sataprosenttiseksi. Näistä kirjeitse toimitettavista ilmoituksista karttuvat postikulut ohjattaisiin suoraan lennonjohtajille, joita Aurajokiliikenteen äkillinen keskeytyminen luonnollisesti eniten rasittaisi.

Ohjelma alkoi olla valmis. Tapahtuman aloittaisi Turun paloa symboloiva tuomiokirkon sytyttäminen, ja raunioiden vielä kytiessä festivaali päätettäisiin viikon kuluttua noitarovioiden aikoja lämpimästi muistelevalla performanssilla, jossa arkkipiispa grillattaisiin keskiaikaisen musiikin säestyksellä. Kaikki tämä tietysti ystävien keskuudessa joviaaleina ja muiden kaljoista puhuttaessa lojaaleina pidettyjen pioneerien muistoa kunnioittaen. Ei muuta kuin kelloaikataulut painoon!

Juhlaväen äänestäessä Valopilkun kunniakirjan paikasta ovesta astui sukkahousupäinen mies.

- Perkele, Tuomaansillan alla on karhun jälkiä! Se on ammuttava uudestaan tai se luulee kuuluvansa tänne!

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)


Osa VII (25.2.99)
Päätösjakso
Kirjoittanut Niina Repo

Virasto hälytti Tarkkailijan paikalle seuraavana syksynä. Ensimmäisen päivän merkintöjä: Rapistumista selvästi havaittavissa. Kaupunki on nuhjuisempi, pienempi ja ponnettomampi kuin muistin. Kadut ovat heikossa kunnossa. Asuntoja on runsaasti tarjolla. Aurajoki on surullinen näky. Maitopurkkien ja pyöränraatojen täplittämässä mudassa makaa kyljellään laivoja. Pystyssä olevat on tuettu kehikoilla. Haju on kuvottava.

Illalla Tarkkailija makasi pitkään valveilla. Miksi juuri hänet pyydettiin tähän tehtävään? Hän tunsi Turun, mutta oli silti ulkopuolinen... tarkka ja kriittinen... Hän sulki silmänsä raskain mielin ja nukkui unia näkemättä aamuun asti.

Toisen päivän Tarkkailija aloitti tutustumalla Virastolta saamaansa aineistoon. Merkintöjä: Talouselämässä on nähtävissä selvä notkahdus. Konkurssiluvut ovat huipussa. Oikeastaan vain yksi ala kukoistaa: pubit. Niitä on satoja. Mistä niihin riittää asiakkaita, kun samaan aikaan talot, jopa kaupunginosat, autioituvat?

Illalla hän kävi entisessä kantapaikassaan syömässä ja kaivoi vanhojen muistojen kunniaksi esiin leveän tamperelaisaksenttinsa, kehaisi kotikaupunkinsa jääkiekkojoukkueita ja jäi odottamaan reaktiota - turhaan. Vain rippeet, jos niitäkään, oli jäljellä tutusta turkulaiskukkoilusta. Outo haikeus täytti hänen mielensä ja hän palasi asunnolleen alakuloisena. Yöllä tuli ensimmäinen painajainen. Hän oli ravintolassa, samassa kuin päivällä, syömässä kalastajan herkkulautasta. Hän söi hyvällä halulla - lautaselta, jolla makasi mutainen, matoja kuhiseva lahna.

Kolmantena päivänä hän kävi käsiksi kuuteen tarinaan, jotka oli kaduilta ja kapakoista kerännyt "Jokke" (Tarkkailijan mielestä selvä peitenimi), Viraston palkkaama Aurajokivahti. Muistiinpanoja: Voimakasta eläinkuvastoa. Ilmestyskirjamaisia maailmanlopun tunnelmia. Hirveä määrä juoppoja. - Muutamassa tapauksessa en sulkisi pois paranoidisen skitsofrenian mahdollisuutta.

Tarkkailija luki tarinat kahteen kertaan. Tapaus A oli liikuttava. Kuvitteli sekä jumalan että sorsien antavan hänelle merkkejä ja koki tehtäväkseen Aurajoen pelastamisen. Tapaus B taas, B:n ongelmista harmittomin oli kuivunut joki, harmillisin alkoholi. Tapaus F:n mukana tuli valokuva. Tarkkailija tutki sitä huolella. Mies oli kadonnut. Mutta näytti tutulta. Joku opiskeluajoilta?
Tapauksiin liittyvien Festivaalisuunnitelmien kohtalo oli hyvä esimerkki pilvilinnojen romahtamisesta ja sellaisen mielenterveydellisistä vaikutuksista. Kaksi puuhamiehistä oli kaatunut karhujahdissa ja kolmas, jonka niskoille lankesi peruuntuneen tapahtuman velkataakka asui Suljetulla.
Tarkkailija pyöritteli pitkään lukemaansa. Hyvä. Turku oirehti rakkaan Aurajokensa kuivumista. Hän olisi ymmärtänyt tietyn määrän angstia, mutta ei tässä mittakaavassa. Nimittäin kuusi esimerkkitapausta olivat vain sohaisu tuhatpäisestä massasta - joen kuivumisen jälkeen olivat turkulaisten mielenterveysongelmat lisääntyneet niinkuin kaniinit Australiassa. Muiden kaupunginosien kuihtuessa Kupittaa kukoisti, sen laita levisi, muutama rivi pikarakenteisia parakkeja tunkeili jo Vasaramäen puolella.

Hän kirjasi avoimet kysymykset, mihin Aurajoki katosi? Miksi turkulaiset ottavat sen näin raskaasti? Auttaisiko, jos se saataisiin takaisin?, ja lisäsi niiden perään joitain oletuksia. Turkulaisten identiteetti oli kouristustilassa. Down by the Laituri ja Silakkamarkkinat, jokilaivat - asiat, jotka olivat tehneet Turusta Turun, joilla se oli näyttänyt muulle suomelle ja muulle maailmalle, olivat poissa. Joskus niin kaunis joki, kaupungin sielu, oli kuollut. Ei enää jokakeväisiä sinisiä venepaaluja, talven valosatua, jääpeikkoa, joka huutaen siirteli jokilaivoja ja vapisutti siltoja, kesäisiä onkituokiota - uskaliaimmat tosiaan söivät saamansa kalat.

"Turkulaisten pilkkaamisen lopettaminen on varteenotettava vaihtoehto" tapaus D:n lause tiivisti ilmiön. Turkulaiset tunsivat olevansa nollia, pelkäsivät sortuvansa ulkomaailman pilkan alla...

Yöllä hän ei tällä kertaa nähnyt unia, koska ei saanut nukuttua ulkoa lainehtivan sirkusmusiikin takia. Häntä vaivasi ajatus kadonneesta miehestä. Eikö hän ollut nähnyt tämän tuloiltana kaupungilla?

Aamulla hän nousi aikaisin, käveli hermostuneesti Turun linnaan ja takaisin, yritti olla välittämättä sorsista, joiden katse tihkui kaipausta hänen kannoillansa - eivätkö ne katsoneet haikeasti? Odottavasti? Jopa vähän syyttävästi?

Eräänä iltana kotimatkalla hän hätkähti ja tajusi Aurajoen lainehtivan. Kunnes ymmärsi, että se oli ollut näköharha. Joen kuivuneessa uomassa nökötti kuollut vaaleanpunainen rotta. Seuraavalla viikolla, vai oliko se seuraavana iltana, hän ei ollut varma, hän näki kadulla kävellessään vilahduksen takavasemmalla. Kuului tömähdys. Hän kääntyi. Pitkätukkainen poika makasi kasvoillaan asfaltissa. Paikalle osunut yksinäinen nainen alkoi kirkua. Nyt Tarkkailija tiesi, miksi kadut olivat niin täynnä tahroja.

Saadessaan Viraston kautta käsiinsä kotikaupungista saakka harhailleen karhukirjeen, Tarkkailija hämmästyi. Kaksi kuukautta oli kulunut. Kaksi? Hän selaili vihkoaan ja huomasi, että ensimmäisen viikon jälkeen olivat ajanmääreet harvenneet ja loppuneet sitten kokonaan.

Hän otti tavakseen aina ohikulkiessaan vilkaista torin kelloa, numerot vaihtuivat - kunnes joka, tai joka toinen, päivä tuli hetki, jona luvut olivat samat.

Eräänä aamuna Virasto ilmoitti, että oli tullut Raportin luovuttamisen aika. Tarkkailija laahusti Arajoen rantaan ja tuijotti kuivunutta uomaa. Kaupungit kuolivat eri syistä erilaisilla tavoilla... Jos jokeen pumpattaisiin merestä vesi takaisin (mikä oli ohjelmatoimisto The Enon ajama kuningasidea: "Tulkaa kaikki katsomaan, Aurajoki palaa - sittenkin!"), eikö se olisi sama asia kuin aivokuollut ihminen, jota pidetään hengityskoneessa, zombie. Vesi pitäisi saada palaamaan vapaaehtoisesti... Niin ajatellessaan hän kuuli huokauksia Kupittaan suunnalta, yksi laji hulluja ei nimittäin voinut käsittää, mitä oli tämä höpinä Aurajoen katoamisesta, olihan se virrannut paikallaan koko ajan.

(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)

Takaisin sivun alkuun