Unikankare - kirjallisuus navigaatio
7.12.2009 (uusia runoja lisätty 3.6.2010)
Heidi Toivonen


Runoja



(3.6.10)

Tämä ei ole laitos

Toimiston pulputtavassa valkoisuudessa pöydällä kortti:
osastonhoitaja on kihlautunut Benidormissa,
ilmoituksesta puuttuu pääverbi.
Juomme kahvia ulinassa, joku lausuu sanaparin
josta kuulen rakkauden ennen kuin unohdan minän,
neiti Viitosen hampaissa on puuskittaista valoa, hän
ottaa väsyneesti henkeä koneesta. Letku möyrii
sekaantuneina mustiin kiharoihin,
on kauppapäivä ja raidallinen hame.
Me jäljelle jääneet emme koskaan ymmärrä
sen enempää kuin ennenkään,
ylitämme päivät kevyesti kuin aina, naurisniput pilkottavat
kudotuista ostoskasseista.
Olemme päättäneet, että femma on onnellinen,
että hänellä on parantumaton tauti nimeltä kohtalo.
Ettei sitä koskaan voi tietää, ei voi tietää aaltoja jotka
lohkeavat kortissa kallioon.
Tietäminen tekisi asioista sileitä arkistoitavia arkkeja,
on turvallista kapinaa olla tietämätön.
Vesimyräkkä pyörittää yhä valtamerenalisia uhanalaisuuksia.
Takerrumme lauseisiin, joiden muoto puhuu arvostamisesta,
sen sanelluista, harvalukuisista objekteista, joista emme ole varmoja,
mitä ne olisivat, varmaan omenapuu bussipysäkillä,
sähköpostin lukemattomat siniset otsikot,
sunnuntaipäivät, joina leirintäalueen vesipumpulla päivystää
ruskea tuikkiva lämmin poika, joka

ajaa kotiin moottoripyörällä ja mutkan takaa vyöryy
viisi tonnia hiilihapotettua vettä.
On jonkun vuoro päättää,
että hän on ehkä onnellinen, että hänellä on ehkä sylissään kohtalo,
joka on ehkä hirvittävä.

Kohtalo, ruma ja epäkäytännöllinen maljakko,
kiertopalkinto tietyille käsivarsille, joita haamusärky
nakertaa.
Huokaamme kuinka pitäisi juhlia
näitä pitkiä hulmuavia askeleita
pyöräkellariin koululle luontaistuotemyymälään itsevarmana,
peloissaan. Yhtäkkiä ilma loppuu, varpuset hyppivät.
Kasi täytyy käydä kääntämässä kyljelleen,
hänen ainoa jalkansa puutuu kuin päivä,
hän on lakannut katsomasta silmiin vaikka katsookin.
Aika rypistyy käsissämme kuin iho,
silitämme väärin.
On parasta olla suhtautumatta,
kumartua muka nostaakseen sängyn takaa kusipussin juhlavan kimmellyksen,
kurjuutta,
jota ei sanota kurjuudeksi,
ruusunpunaisia pilvenriekaleita vaatekaapissa.

Yhdeksikkö lipuu juhlallisesti vedenrajaan,
lakkaa tuntumasta ikävänä
solisluiden määrittelemässä untuvaisessa kuopassa.

Joka tapauksessa sen täytyy liittyä veteen,
vaipumiseen ja siihen,
että äkillinen pimeä tykyttää leveästi hymyileviä lintuja.


Onnettomuuksia

Armi katsoo pullonpohjasta suoraan aurinkoon
Rooma, 1986, kolmen auton pellit
sykkivässä käryävässä muodostelmassa
joka muistuttaa ostoskeskuksen suihkulähdettä, sitä
jonka lasisilmistä lapset vakavina tuijottavat valuvia jäätelöitään
nonparellit takertuneina oliivinväriseen ihoon, poliisi
levittelee hoikkia pitkiä käsivarsiaan ja kääntyy selin.

- Upeaa, ettei hän ole katkera. - Että jaksaa vielä nauraa,
itselleen eikä meille. Mehän tässä joudumme
räpyttelemään ankarassa valossa, painamaan hampaat
hellästi toisiaan vasten. - Ja hän vain istuu

sähköisessä tuolissa, jalat
pinossa lattialla. Tunnustelee silmät suljettuina
illan maitoa käsivarsillaan, Ripa
lukee hänelle sanomalehdestä
eilisten kuolemien asialliset kuvaukset
hymisten unettavasti kuin moskiittoparvi.

Älkää mainitko katkeruutta ja naurua. Hän
istuu tammen alla, miksi toivo pitäisi naulata
siihen maisemaan. Tai antaa minkään imeä voimaa
teoista, huulipunaan tarttumisesta, säästä puhumisen
itsevaltaisesta harkitusta painavuudesta,
sormen nostamisesta tuulen suunnan tunnustelemiseksi?

Tänään pohjoisesta vyöryy jäävirtojen helmiä,
ne ropisevat Armin taskuihin, hän hymyilee.
Yöperhonen syttyy lämpölampussa,
ei sillekään ole sanoja.


Lovestoori

omenapuiden osana on leimahtaa valkoiseen tuleen
ja kaikella osansa, sanovat tokkuraiset äänet
ne ovat käyneet kymppiluokan, elämänkoulun,
tietävät kaikesta reunat
mutta kaksi istuu satamassa sopimatta mihinkään
viimeiset aallot lyövät nekin ohi, sitten jäätyy

lasihelmien helinässä he laskevat menneet edukseen
katsovat valoon toppatakit auki, ilman pipoa, käskyjä uhmaten
kapinallisten pyörätuolit odottavat konttien kyljissä
tänäänkään eräät eivät kävele
siksi ne äänet, formaldehydiä ja periaatteita
puhuvat rakkaudesta inhoten
onhan se kopea sana:
kannetaan taloon kerran vuodessa kuin joulukuusi,
sen latvaan ripustetaan vääntynyt tähti
ja viikon kuluttua neulaset paljastavat puun janon
ruumis lennätetään rojuineen yhdeksännen kerroksen parvekkeelta

Nahkatakki ja Kesäheinä istuvat alhaalla ja itkevät
vaikka eiväthän he kärsi, ikävöi tai kuole
ihmeellisellä tavalla he ovat päässeet ihmisyyden rasitteista
istuessaan tuoliin jossa on pyörät, taikapyörät! dionyysiset pyörät,
jotka nykivät sinulta viisaudenhampaat, kahvihampaat,
hampaat kaikitenkin,
pyörät joiden päällä lepää Vajaiden Otusten Valtaistuin
ja vammalasten kiintymys, onhan se vähän Grimmiä, punahilkkaa
ja maailma on susi, rouskis! rouskis!

komeita tarinoita vailla otollista loppua tai puhdasta sivua
he kumartuvat alas ja salaa painavat toistensa kädet tähän lumeen
sulamisen keltaisesta hetkestä jo helpottuneina


Kirjallinen olio

Rikollista: hänen runojaan täytyy kunnioittaa.
Ne on luettava kerran, toisen, uudelleen.
En voi keskittyä, silmät kuivuvat päähän,
seuraava kerta väsyttää minut ennalta.

Hän on hyvin puhdas pieni sfinksi.
Ei paisuvaiskudosta, ei kofeiinia.
Pyhän kieliopin funktionaalisessa maailmassa
hän makaa valkoisessa sängyssä kuin kosini,
marmorinen rintakehä syöttää hehkuvaa käyrää
huoneessa rippihetkeämme valvoviin monitoreihin.

Hänessä on piste, jakoviiva. Lopputulos.
Panoptikon, itsessään. Kohotan säikkyen
käteni, on valittava sanansa, suonet risteilevät
solmussa valoa vasten. Mutta värisee hänkin,
lihaa ja tummenneita silmäluomia. Jossain tuolla
on hetki, jona olemme huutaa yhteen ääneen,
kiusaantuen sairaalahuoneen tuuletuskanavista,
ne imaisevat valtavat tahrattomat nenäliinamme.

Täytyy pyyhkiä posket sormin, repiä säkeet
tai kuolla pois pelkäämästä hänen sanojaan.
Olisi suloista laskeutua hänen puolestaan virtaan,
päästää käsistään orkideat, jotka liukuisivat
hyttysparven saattamina vieraisiin putouksiin.


Epämuodikkaita asioita

Uskoa lääkärin sanaan.
Jättää se valokuva ottamatta.
Pitää omana tietonaan.
Mennä pois. Ei lopullisesti,
vaan esimerkiksi betoniseinästä turpoavalle jäiselle parvekkeelle
muiden vertaillessa hentoisia mustelmiaan keittiön päihtyneessä lämmössä.
Viereen vaikka siihen on nostettu näennäinen laukku,
keinonahkainen todiste tärkeydestä.
Sairaalaan vaikka hän ei ole vielä
kuolemassa. Uskokaa pois: se on sama asia,
sana vaikka ja se, että menet luo tai kohti,
kunhan tapaat enintään yhden vieraan kerrallaan
ja kävelet katsomatta kertaakaan taaksesi.

Oikeastaan tulisi puhua suuntauksista. Siitä,
mihin täällä on totuttu.
Talosta, sen tavoista. Mutta
täällähän vetää,
sataa
sisään. Asennekysymys.
Tää on mun talo. Mun.
Mutta en päässyt loppuun. Siihen
kuuluu myös asioita: paperikirjat, paperikirjeet,
tupakoiva sotilas vakavassa sylissään
myytillisissä spektreissä hajoavat värisevät verivalat.
Sen vihaaminen
(ja vihaaminen jo itsessään)
että missään ei ole hiljaista,
koskaan ollutkaan.


Tunnustus

Jos muistan oikein, olet se jonka unohdin
mutta ehkä vielä jossain on huone näköalalla
ja kirjahyllyllä makaa kissa ja vapisee
väärennettyine jalokivisilmineen

Oli puita pelastettavaksi kuolemiselta janoon
ja happosateisiin, olisi myös ollut ihmisiä
mutta puut eivät väitä vastaan, ne vain ovat olemassa

Huone kasvoi tiheäksi hämärästä
lainasimme aamut joltain muinaiselta jumalalta
emmekä koskaan myöntäneet hirttokuolemia
myrkkyruiskeita ruiskeita ilman myrkkyä
mutta kaikki synnit ovat meidän kaikkien tai syntejä ei ole

Mikä helpotus olisikaan mennä kotiin
jos vain olisi koti, todellinen talo jossa on ikkunat, kukkia
jos vain mieli ei olisi niin metsäinen
tai jos ei olisi mieltä ensinkään,
vaan pelkkää elokuista kohdun tummuutta
lähtölaskentaa edeltänyttä lepoa, jollaista ei enää tule

Joko seisot siinä paasaten ja peläten tai olet kissa
katonrajassa keltaisine ennustajankasvoineen
ja kuuset, haavat, pimeät ja karheat yön kurkut
heiluttavat sinulle loppumattomia käsiään, antavat
aplodeja, täytyyhän näytelmän jatkua,
järjettömän puheen autiolla kadulla loiskuvista viimeisistä puista
joiden olemattomaan varjoon viimeiset ihmiset kiipeävät
olemaan oikeassa, kirjoittamaan nimiä pitkiin adresseihin,
joiden tarkoitus on pelastaa sukupuutolta
jokin sammuva osa meitä


Äiti

peitsileikkiä runtelivat helakat hyrräauringot
kuumuus tunki raitiovaunujen vahamuseoihin
lipastojen päälle nostettiin tarotkortit, mehiläisvahakynttilät
pitsiliinat äidinäitien ohimoilta
katsoin kuvaasi tunnistamatta silmiäni
vaikka niiden vihreä oli lahja sinulta
sanoin kaivanneeni, valehtelin sujuvasti
puheistani loistivat valon 20 kuulasta,
hyvin sommiteltua karkuvuotta

sudenhetken hautajaisiin kampaan hiuksiani
luulen äidin tienneen silloinkin,
kun hän ripusti käsilaukkunsa koivunoksaan
ja me laskimme mäkeä matkalla kauppaan
aikana ennen kuolemaunia hän seisoi
ylväästi päänsä veressä kuin kirkon kupoli
tiesi ruumiinvalvojaisensa, itkijänaisten
muhkuraiset polvet, kiivaan ja ryhdikkään murheen

laiva lipui joen yli sekunnilleen, sentteinä
kuin lähettäisi postikortin merkittä, sanoisi
hampailla anteeksi, kuivat huulensa yhdessä,
niiden valkoinen ei ole väri vaan silkkaa
omaisuutta kuten tämä vuode,
jonka ylle hän ei enää milloinkaan kumarru

tajuan jäseneni kaukana kultaisessa kuvassa,
jossa kuumuus sulattaa välimerellisissä kaupungeissa
vaalean pohjoisen perheen terävät ääriviivat
seisoessani lipaston edessä kuin viisari
tulevaisuus siirtää painonsa päältäni, vieraan
rannan käsirysyt, en ole omaisuutta enää


Tytär Heinäkuussa

I

rautatieasemassa on hurjaa lumoa
ei sen omaa, ei matkustavaisten, ei lähtöjen
vaan ei-kenenkään-maan rukoilevien katseiden
joissa ylväät hopeiset nuolet liukuvat hiljaa
kotiinpalaajien kimeässä kauhulinnassa

aseman vatsassa nousen jäniksenä uneen
matkalaukkuni painaa ikkunapaikan verran
vastarannalla huilu kertoo joenpohjasta
sen ostereiden väärästä keväästä,
ja isä vaikenee itselleen,
puhuu minulle jotta en palelisi vielä

valon rikkeet ripustamme haapain väliin, metsän
noidumme nousevaksi, ohi matavat tasakatot,
kompostit, linnunpesät, sitten loppuu.
siirtymä,
joka häikäisee meitä aivan turhaan
ruutuliinan väreet väärentävät pöydän täällä
sireenimuurien takana, jossa leipääkin
syödään sydän haljenneena,
mutta olemmeko perillä?
se on niin suhteellista, riippuu täysin
asioista kuten optimismista,
olitko (yksinkertaistaaksemme)
menossa minne saavuit

II

saunapolulla noruu jonoittain muurahaisia
rikot mehiläispesän, hunajankultainen
murha puhuu sinua,
onhan niin juhlallista satuttaa osaavalla kädellä

särjit kuvan, lähes itkit,
surinaa, siipiä
kokoa itsesi: tapa kuningatar vielä
onhan pasianssin hyvä päätöksessä
hiljaisuuden hyvä siinä, että tulee
viimein sanottua välttämättömiä tyhmyyksiä
syljeskeltyä koipalloja kuin topaaseja

ja yhä vielä pelaamme tähtipeliä vaikka taivas
pukeutuu vaaleaan ja hiipuu kuin sinun otsasi


Eläintautipotilaan regressio

jostain kevään nurkasta hän löysi haukan, sen tiimalasinmuotoisen tuijotuksen
he ajattelivat rinnakkain täytesanat pihtipolviin painuneina
eivätkä koskaan päässeet kotiin;
luumupuun syvä varjo niitti unta iltapäivän mitan
vanha nainen katsoi tytölle kaivon, he istuivat,
kissa upotti viiksensä maantien pölyyn

tahdon pudottaa äänet kärrynpyörään niin että katoaisi tämä paikka
että vääntyisivät jäsenistään sen ovet pimeään
että surmanloukut saisivat luomeni ylleen
ja punaposkisen tytön juhlallinen viimeinen hetki
jäisi pyydykseen murskaantuakseen tähtipölyksi

luulin olevani päivänkorento, mutta täällä ei tunneta
päivää
avaan otsani, jotta voisit vuodattaa sinne valituksen,
marttyyrikuolemat,
kesälomat joina pelkkä puute, sillankorvan riidantyngät,
linnut jotka vihlovat kuin rypäleet astiassa

tämä on sinun hiljaisuuttasi, se läikkyy vihaa ja mustesieniä
sinä ripustat minut kuusenlatvaan enkä pian enää muista
tulen piikkisen huminan kanssa yhdeksi
tajuamatta vuohien pehmeitä unia
kaukaisilla niityillä joilla luulin illan odottavan minua
ja roikuin ja katsoin ja maailma sumeni,
tornit tyhjensivät minuun lepakkovarastonsa

vanha nainen työnsi kasvonsa hiuksiini, teki vertauksia:
taisin kuolla
yölamppu otti tuhatjalkaisen muodon vanhojen satujen ruosteisessa meressä
vaivuin loputtomasti, uhrasin viattomia eläimiä,
jalkani kasvoivat laitureilta
ja osuivat merenpohjaan, juutuin leviin

mutta joskus vielä palaan takaisin,
herätän vuoteestaan tuon uneksivan lapsen


Rebecca

yhdetkään äänet eivät vedä sinua luokseen
sinä tanssit loitsujen keskellä omine jalkoinesi
kaikkiin suuntiin, sattuen toisinaan kohdalle
syöt huurteista multaa kopeista tenoreista
luidesi läpi käy helmikuu, jääsi sallii joen piiloutua
totta on vain velton vaelluksen välttämättömyys
kun istutaan tympeinä ja tuijotetaan vaikutelmia
sinä jäät kaksin yksinäiseen kammioosi, samettiverhoihin
ja yövieras käy valossa yhä vieraammaksi
ulkona versot murtavat mustaa juurta jaksain,
porttikonki käy kaupungista

Etkö todella tule mistään pahoinvoivaksi?
Pikku nausea on sinulle vain kirkkainta pohjavettä,
täriset ja kieput riepu päälläsi, tamburiinein
soidessa olet kaunein, tummin, surullisin
kuin meri, kuin sade, kuin jalkapohja.

Lupausten pitopöydän kuiskiessa meille jalattomuudesta
istut paimenmaton salaisessa kohdassa,
rispaannut yksityiskohtiin ja
suden lailla umpeutuu raja:
hyvän päivän illalla sinut lauletaan uneen
harakanvarpaat pergamenttiselkääsi vasten
kuulet mieluisia, reheviä ääniä, tuolla nousee ruma keltainen,
kutsuvat kuuksi, mutta sinulla on jo käsissäsi
pyhä astia täynnä tomua


Näky

Hän puhuu yhä tähtipölystä minun ohitseni,
sen joka minä olin,
siinä missä olin,
ja niin lehahtavat kullanpunaiset Venushiukset
sydänyöllä metsä repeilee: hän on poissa

Hän taittoi hatunreunat valoon kuten halpamaiset tekevät
prerafaeliittien bakeliittineitsyet silpovat näkyni,
tämä ranne, ohut kuin ruoko, pyydystää kerttusia täysikuulla,
tosiasioiden sumussa, hän istuu sanojeni rajamailla, tuo hymyilevä jumala
ehkä piankin lakkaan olemasta kärsivä
mutta kuolema on suurin ja siihen
herään kello kolme kaksikymmentä joka yö
kun metsäkauriit lyyhistyvät nilkkoihini ja aika nielee itsensä

Miten äkkiä valo tyrehtyy ja kalat uivat arvokkaasti toistensa ohi
selkäevä piirtää horisontin kylmän kiellon,
tuskalliset poismenot kuivalla maalla
hukkuva ihminen saa sentään euforian viimeisenä muistonaan,
hän puhuu minusta kuin vyötäröstä ja otsasta puhutaan,
ja katsoo kuin kättä ja huulia katsotaan,
ehkä on helpompaa näin.

Nousen eläinunesta raitiovaunuun ja
päivä on kevyempi minua.


Äänenavauksia

Huudan niin kuin huudetaan:
yksin, pimeään, jne.
Talvitaivas ropisee palavia tähtiä,
ne sammuvat ehtiessään veteen.
Täällä putoaa
keuhkoista lähtee
nimi, kirjaimia
Huudan kunnes lakkaan,
kunnes liike pysähtyy.
Kurkkua polttelee,
kynnet nylkevät kämmeniä, vedän
henkeä,
huudan nimeäsi
huudan nimeäsi
huudan jonkun nimeä, vaikka sinun
olisitko se sinä, olisiko
tämä sinun nimesi
olisiko nimesi sinä
kuten näissä piireissä yleensä on ollut tapana.

Kuka se täällä yksin huutaa.
No mutta kaksinko huutaisit.
Siitähän se juuri kiikastaa.

Kettu jättää hankeen viattomat jäljet,
kuikka huutaa.
Eivät kuikat huuda talvella. Se oli toinen lintu.


Kausi

maa sataa, satavat meret
kaupunki käy röyhkeäksi:
kadut satavat katoille, polkupyörät uimarannoille,
tehtaanpiippuun kummitukset

askeleesi tarkkaavaisuus, odottelet suojia
entä jos et enää löydä kotiin?
jos ovessa on vieras nimi
ja äitisi tivaa, mitä olet tehnyt hänen pojalleen?

vanhanaikaisuutta, arjen magiaa
mitä toivot, sen saat,
mitä pelkäät,
senkin
varo siis, kun vatsasi myöhemmin kääntyy
vielä vetelään aurinkoon, joka kohta mylvii latvuksissa
ennen pitkää pyörit elämässäsi kuin karusellissa, sanot
ettei mihinkään voi valmistautua, sitten raivoat,
syljet pommikoneita ja poljet maiden miinoja
kuiskuttelet salaliitoista orjan luisuin olkapäin

taikauskoa tai ei, suurin osa maailmasta on ilmaa
siitä pääsee läpi
ja ihmisestä vettä,
poikki pääsee siitäkin
uskotko tämän, kun kuuro iskee?


Täytä tämä kaavake

haluatko turvavyön vai Moran terän?
riippuliitimen vai taivaskanavan?
uni on helppo, koska se loppuu
loppuminen on helppoa, koska se on unta
vastaa ennen finaalia ajautumatta asteikon
helppoihin hetteisiin, olematta tyhjä poissa en
osaa mitenkään sanoa

kuule rakas: en yritä olla nokkela
päinvastoin, olen availlut ikkunoita ilmansuuntiin
ja yliannostellut läpivetoa, hiirten jätöksiä nurkissa
ihmetellyt sitä kuinka kuolit pois, astuit aaveena talooni
tuijotin bussissa silmäparia luullen muistavani
millainen kärpänen olin edellisessä elämässä, jäin lasiesi väliin
nyt seison miettien salpa kädessä, kynsin päätäni

ei se mitään, älä kerro, makaa siinä kuin puu
mieluiten hengittämättä: kuuntelen kaarnaa
kainalokuopassa on hiljaista,
tämä varmaan päättyy nyt


Kivikylä

painoin illansuulla huuleni yöhön
teuraseläinten sorkat kivesivät kaupungin
lävitseni käytiin saranapuolelta

kaatopaikoilla opettelimme kiertoteitä
miehen sahraminkeltainen pää kuin koskemattomuus
roikkui rajasopimuksena
tunkioaavikon ilmatilassa

kuurojen rauettua katsoimme kuullen pyhää eläintä
minusta irtosi jäsen,
sen sormissa olet pölyä


(7.12.09)

Piquenique

Siinä meni iltapäivä,
pyhä ja kyltymätön kuin pronssinpunainen levä kallionnotkossa
tuulen raahatessa meren poikki ylpeitä laivoja,
vaahtoa suupielissään:
epileptinen kohtaus
Tallinnan, Gdanskin, Lyypekin, Tukholman
kylmien valojen hätääntyneestä tykytyksestä.
Toivottavasti heillä oli hauskaa. Edes.

Tykyttää täälläkin, juodaan termoskahvia Suomenlinnassa
meren villiintyessä valkoiseksi staccatoksi.
Levottomasti okrankeltaisia jalkojaan siirtelevä lokki
tietää kuinka ilmavirrassa pysytellään siipiä liikuttamatta
paikoillaan
kuin juolavehnä.

Jokin luvattu menee jo, katoaa syvän lämpimän iltapäivän
tirisevään syleilyyn
katsellessamme vielä auki olevalla silmällämme
purjeveneiden leppoisaa romua pellinkiiltävässä poukamassa,
naurua, pullonkorkkeja,
jäätelönjälkeisiä rommikolanmakuisia savukkeita,
tikkujalkaisen vaalean siivoojatytön
työsiirtolavangille salaa ostamia mansikoita.

Ja huolekkaasti etelään liukuvien aivan välttämättömien
punaisten ja sinisten konttien
aivan välttämättömiä sisältöjä,
joita
vain meri muistelee,
sylkee meitä päin.


Tämän pallon valtavan

kai ihmiset edes tällaisista paikoista ymmärtävät
ettei tänne saa tulla
ei edes jätettyään ulkopuolelle kengät

maksaruohon keskellä matopurkki
määrittelee pohjallaan taivaan ja maan hennon rajan
sen viileässä sinisessä lierot kuukahtavat helteeseen,
ja hiekanjyvän nukkaisella harmaalla on koppakuoriaisen jalkavoimat

mitä sitä, kuvailemaan
poikaako joka juoksee karkuun mustaa terrieriä
ylös kämmeköitä ryöppyävää rinnettä punaisia kynsiä, joista lakka on lohkeillut,
joilla avataan vadelmakiisseliastiaa,
laastaripakkausta:
kahdeksankymmenen vuoden kuluttua poika on poissa
kynnet muistaa lapsenlapsi

tietyt seikat täytyy sanoa aina vain

ihosta kasvaa ohutta kuparinruskeaa karvaa ja
aurinkoa lähimmät osamme
ovat polvet, ne palavat irrotakseen vaaleina hiutaleina
kadotakseen tuuleen joka möyhii venettä jossain kaukana

kesä on lyyrinen, muu rappeutuu hitaasti
siis puhukaamme kerrankin ihmislapsesta
kuin hän olisi ihminen
kuin hän olisi lapsi
antakaamme hänelle anteeksi sinioranssin proomun
tulkinnat merimerkeistä,
suruvaippojen akkainviikko,
äkisti irvistävät savunväriset pilvet,
jotka nekin ymmärtävät
että tänne tullaan olemaan itsekseen
lopullisesti menetettyjen tapausten ylväässä,
kumahtelevassa seurassa,
mutta aina joku hän pyrkii seuraan,
keskeyttää




KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE