Unikankare - kulttuurimedia navigaatio
8.12.1998
Juha Larikka
RAKKAUDEN JA ETÄISYYDEN RUNOT

Runoja, 1998


Rakkausruno

Kohtaammeko haljenneessa pimeydessä
neulojen lävistämän sydämen luona
puhaltamassa verta pois tuulesta joka pitää
meidät liikkeessä toisiamme vasten.
Kohtaammeko murskatulla portilla,
josta tulimme käsi kädessä suudelman toivossa
Elämännälkä vartaloa kihelmöiden rohkeita
sanoja suuhun päästäen.
Nyt: kysyy tämä hetki
Kohtaammeko alkueläinten historian
peiton alla niinkuin ensimmäisellä
aterialla kuunvalossa
rakkauden syntymän jälkeen.

**

Aika=Rakkaus=Runous

Kukaan ei näe Aikaa
Aikaa tunteesta yksinäisyyteen
Aika on vierailija ihmisessä
Enkelin imitaatio fyysisessä lihassa
Aika on läpipääsemätön julma haarniska
jolla on tuhannesti käännetty miekka
elämän ja kuoleman äitien puutarhassa
Aika on Madonnan varjo ikkunalla,
tyhjällä viuhkojen kuvittamalla seinällä
Aika on avautunut ruusunlehti
rakastuneen naisen kämmenellä

**

Uneni sinusta ovat kuin lukkiutumattomat jarrut
Uneni ovat tulleet sinua voimakkaammiksi
Nyt kun et enää puhu minulle
minun ei tarvitse pelätä täällä taivaanilaverilla
ajatko sinä kolarin ja lakkaat yhtäkkiä hengittämästä
Sinä synnyt ja synnytät jatkuvasti sisälläni
Zin tai Zen minä lausun kun minun on paha olla
Kaiken entisen kohtuuttomalla avoimuudella
Rakkauteni sinuun saa minut epäilemään
Onko rakkaus pedon filosofiaa?

**

Meri puhaltaa minun sieluni kauas horisonttiin
Koira haukkuu rannalla
se on tottelevainen ja ikävän kaunis
merituuli puhaltaa sen turkin ilmavaksi
kuin sinun huulesi muistot
sinun katseesi
meri puhaltaa ja ottaa minut
sieluni kauas pois

**

Ehkä

Ehkä minun on
parempi olla vain
pelkästään
niin kuin öinen
majakka
mittaamassa yön
näkymätöntä
kauneutta

**

näen Kuun
meressä uimme vastavirtaan
kalliot kirkuvat
kuin vastasyntyneet lapset
puhu minulle
ohikiitävän kuoleman kasvot
kotiinpäin kotiinpäin kotiinpäin

**

sinulla ei ole enää minua
afrikkalaista siriconkieltä
makuuhuoneen vaaleaa puhetta
uneni huurtui
tahdittomaan hiljaisuuteen
nyt kävelen lyhtyjen alla
marraskuun valo
lumihiutale sirkkojen soitto
ein grosses Liebe! Du!
ruumis on tottunut tähän etäisyyteen
mutta sydän ei
pantomiimiteatteri elää ja hengittää
(ampukaa jazzilla runoilijaa niin se alkaa laulaa kauniimmin)

**

kylmässä huoneessa
on salaisuus, yksi runo
joka syntyy uudelleen
minun ainoa perhoseni
joka toi minulle omenoita
kun vielä nukuin
kylmässä vuoteessa
on hiljaisuus, yksi ajatus
joka toistaa nimeäsi
minun ainoa
joka on vielä

***

minua ei rajaa kukaan
minun haluni on rajaton
ennalta-arvaamaton
tulen tietämään pian
että järki
ei rakkaus
tulen näkemään pian
että rakkaus
ei järki

***

ihminen on rakkauden ja myyttiensä sovellus
käärmeenmunan sisällä syntynyt
joka puhuu ja tappaa lähimmäisensä
ihminen on terävä uskontonsa
joka noituu ja manaa kaiken
itseänsä loukkaavan aineksen
ihminen on tähdenkaltainen, mutta epäkypsä
joka ei lennä mihinkään itseensä nähden
ihminen on kirjoitettu aikaan
veteen, kaikkeuden laajenevaan koloon

***
nyt voivat kuolla Leonidien valkoiset enkelit
nyt voi nousta myrsky ja juoda minua kuin juoppo viinaansa
nyt olen suolainen sinulle kaikkeus
nyt olen olemassa

***

uuden rakkauden tulkinta:
tulkitse hiljaisuus
opettele olemaan hiljainen
ole enemmistö
uudessa rakkaudessa

***

kuin noutaisin jotain takaisin horisontista
meidän kykyämme rakastaa
ihmeellisen uskonnon ensimmäistä rituaalia
jalat painuneina märkään hiekkaan
hiukset tuulesta kypsinä ja hehkuvina
kuin tästä edestämme alkava valtameri on
on suudelmasi pimeys minulle valheellisin
se tahtoo kuristaa minut

***

nyt näen
sisälläsi lukee Jumalan muinainen sana
syntyy uusi Ihminen
lihaan valettu Helvetti
ja Rakkaus, viimeisin alkuvoimainen
Nuoruuden lähde
pulputtaa silmien edessä
minä menen sinne uimaan
näen

***

älä laske mädäntyneitä hedelmiä
lannoita Maa niillä
menetetty on vain kuollut
vuodenaika

***

herään omaan itkuuni
tarkkailen sieraimillani huoneenilmaa
kukkien kanssa
läheisin olet sinä
minun iholleni sävelletty musiikki
mustahiekka on jäänyt pysyvästi
sormieni kynsien alle
ääni helisee talvisissa puissa
jostain melkein unohtuneesta

***

seison yksinäni tuulisella merenrannalla
tunnen talven syvyyden keuhkoissani
kuoleman luut iskevät rantakiviin
ne kylvettävät merensieluja
tulen niistä vielä enemmän
seison tässä olemassaoloni maljan täyteen

***

raskaan metallioven sininen laulu
senjälkeen vaivun askeltesi paljon puhuvaan
nuoruuteen
kaikkialla on repiviä muistikuvia
melkein palvontaa
ajan muuttumaton järjestys
järki ja sitten vasta tunteet
ne ovat kuumassa kahvissa
donitsin makeassa suudelmassa
olen lannistuneen tyyni
laupias rakkaus älä lyö
en herää
en laulamaan
en sotimaan

***

elollinen sylisi on pyhä vesi
korkealla kuin Orion tai mandra
rohkaisevana
koko ajan ilmassa
syttyy ja sammuu mukanani
hiljaisuus
läheisyys
metsä soittaa huilunäänellä
korkealta eilisen kehdosta


Juha Larikka on ollut mukana monessa runoantologiassa.
Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä (Haavoittuneiden Talvipuutarha),
laulutekstejä ja sketsejä. Larikka sijoittui toiseksi
J.H.Erkon runokilpailussa vuonna 1987.
juha.larikka@pp.inet.fi

alanavigaatio