Unikankare - kirjallisuus navigaatio
25.10.1999
Kari Tanskanen
Novelli 1999


LÖYLYÄ, LARS, LÖYLYÄ

Sauna paloi komeasti. Liekit ahmivat puurakenteista rakennusta ahnaammin ja ahnaammin. Lars Florin seisoi tontin perimmäisessä nurkkauksessa pensasaitaan nojaten. Hän tuijotti liekkien maagista loimua, kipinäin ketterää tanssahtelua. Näky oli haltioittanut miehen. Hänen vaaleansiniset silmänsä napittivat helvetillistä infernoa tiukasti, liekkien rätinä täytti Larsin kuuloaistimusten kirjon. Sakea tumma savu leijaili navakan tuulen avittamana kohti kirkasta yötaivasta, etäiset tähdet loistivat havupuuvaltaisen lähimetsän takaa.
Ensimmäinen kattohirsi romahti. Rysähdyksen täytyi kuulua kauaksi. Lähinaapuritalojen asukkaiden oli pakko kuulla TUO ääni.
Lars alkoi nauraa hekottaa.
Mutta eiväthän ne laiskimukset kuitenkaan vaivautuisi nousemaan lämpimistä vuoteistaan. Saati jättämään puolisoittensa rakastavaa läheisyyttä, mainitsemattakaan niitä onnellisia, jotka uhrasivat rakkauden lihalliselle alttarille…
Lars lakkasi nauramasta.
Larsia ei enää naurattanut. Moinen ajatus!
Sellainen ajatus ei saanut naurattaa. Hän oli poikamies, tulisi aina olemaan. Sanaleikki läväytti leveän hymyn Larsin kosteille kasvoille.
Tuli, tulisin, tulisempi - Larsin lempi!
Pyromaanin tämäniltainen tulellinen täyttymys olisi pian koettu. Hitaasti hän lähestyi räsähtelevää tulimattoa, kuumuus lisääntyi metri metriltä. Hikeä valui Larsin kasvoilta, liekkien ihana lämpö hyväili miehen tuuheaa, tummaa hiuspehkoa.
KRÄTS!
Tuo ääni, tuo onomatopoeettinen orgasmi! Se sai Larsin aina hihkumaan riemusta, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Miksi olisi?
"PALA, PALA, PALA, PALA, PALA!", Lars hoilasi kauniilla baritoniäänellään vilkaisten samalla taivaalla jököttävää kuuta. Miehen kasvot hehkuivat kilpaa palavan peseytymisriittipyhätön kanssa. Rakennuksen ikkunatkin olivat rikkoutuneet, tuli riehui valtoimenaan, vallattomana.
Lähimpään naapuriin oli matkaa yli kaksisataa metriä, loimun täytyi näkyä sinne saakka. Sen täytyi! Jopa sokea näkisi tämän LOIMUN, Lars ontuvasti vitsaili.
Hän pysähtyi. Lähemmäksi ei ollut menemistä, mikäli halusi välttyä pahoilta palovammoilta, ja Lars halusi säilyttää 43 vuoden ikäiset, nuorekkaina säilyneet kasvonsa vahingoittumattomina. Hänellä ei olisi varaa eikä haluakaan plastiikkakirurgin palvelujen ostamiseen.
Lars terästi kuuloaan. Syyskuinen yö kuulosti hiljaiselta, karmivan hiljaiselta. Kaikki nukkuivat… vai kuuluiko nyt jotain…
Aivan!
Lars hihkaisi ilosta: "JIPPII!"
Kaukainen ja vielä vaimea paloauton sireenin ulvonta voimistui sekunti sekunnilta.
Joku oli sittenkin havainnut tulipalon ja hälyttänyt palolaitoksen. Siunattu 112, pyhitetty olkoon lukusarjasi!
Lars tiesi, että nyt olisi poistuttava paikalta. Hän ei halunnut jäädä kiinni verekseltään. Hän oli polttanut tai ainakin aikonut joskus polttaa monenlaisia rakennuksia. Autiotaloja, saunoja, kesämökkejä, huviloita, pienkerrostaloja, rivitaloja. Kiinnijääminen, sitä hän ei ollut vielä kokenut…
Lars vilkaisi viimeisen kerran loimuavaa saunarakennusta.
Sääli poistua, olisi ollut mukava seurata operaatio loppuun saakka ja nähdä tulen dramaattinen hiipumisfaasi, mutta nyt on pistettävä juoksuksi.
Paloauton sireenin ääni kuului jo yllättävän voimakkaana. Auto oli enää korkeintaan kilometrin päässä, Lars kokeneena pyromaanina arvioi. Aikaa oli niukalti.
Hän lähti juoksemaan, ylitti ketterästi pensasaidan ja suunnisti likeiseen havumetsään. Siellä hän olisi turvassa.
Öinen metsä tuntui lohdulliselta kuin äidin syli, tosin kylmemmältä. Yölämpötila taitaa olla nipin napin plussan puolella, Lars havainnoi talsiessaan kotiaan kohti. Taannoinen tulen lämpö oli jo menneisyyttä. Elävöittävää sellaista, hymy karehti Larsin kasvoilla.
Hän vilkaisi kelloaan - 03:12. Onneksi kotimatka oli lyhyt, vain parisen kilometriä taivalta oli enää jäljellä.
Lars seisahtui. Häntä janotti. Hän kaivoi povitaskustaan taskumatin, avasi korkin ja nosti muovipullon huulilleen. Raaka viski solahti kurkusta alas. Hyvää! Uskomattoman hyvänmakuista vuosikertaa. Lars otti uuden huikan. Alkoholi lämmitti, se oli ollut vuosikymmenet Larsin toinen lämmike tulen lisäksi.
Viskiä oli aina nautittava sisäisesti ja tulen loimusta on juovuttava ulkoisesti. Oliko joku oppinut joskus sanonut niin? Lars Florin ei muistanut.
Väliäkö sillä, pian olen kotona ja laitan saunan lämpiämään… ja pääsen viskomaan makoisia löylyjä.
Metsä alkoi harventua. Lars oli jo melkein perillä.
Outoa. Miten täällä on näin valoisaa?
Lars pysähtyi, kuulosteli ja katseli ympäristöä.
Ihmisten ääniä.
Paloauto seisoi keskellä pihaa. Palomiehet ruiskuttivat letkuistaan sammutusnestettä vielä kytevään hiillokseen.
Jälkisammutus taisi olla meneillään. Lars ylitti pensasaidan ja jäi seisomaan tontin perimmäiseen nurkkaukseen...
"Hei, te siellä, oletteko te tämän kiinteistön omistaja, asukas vai…?", huusi lähimpänä seisova palomies Larsille.
Hänet oli havaittu, olisi pakko vastata.
Vitkaan Lars asteli kohti uurastavaa pelastusmiehistöä.
Hänen silmänsä vettyivät surusta. Mitä hän olikaan mennyt tekemään…
"Kyllä, minä olen sekä omistaja että asukas. Nimeni on Lars Florin", mies vaivoin kykeni sopertamaan vastaukseksi.
"Onni onnettomuudessa, että palo ei levinnyt asuinrakennukseen. Mutta kuten näette, saunasta ei paljon jäänyt jäljelle", pelastusmiehistön esimies totesi kuivakkaasti.
"Mutta miten ihmeessä tuli on päässyt syttymään?", Larsin ääni piipitti.
"Emme vielä tiedä syttymissyytä. Alustavasti epäilen kyseessä olevan tuhopolton. Hyvinkin saattaa olla jonkun sekopäisen pyromaanin tekosia. Tutkimukset ovat jo alkaneet."
Lars oli purskahtaa itkuun.
"Saanko mennä sisälle, talooni tarkoitan?", Lars onnistui kokoamaan äänensä rippeet kutakuinkin ymmärrettävään formaattiin.
"Menkää toki, tuli ei enää pääse leviämään. Sen olemme varmistaneet. Tulen parinkymmenen minuutin päästä kirjaamaan muistiin yhteystiedot ja muutamat muut teknisluonteiset tiedot, jos se vain sopii."
"Sopiihan se, täytyyhän tällainen tihutyö selvittää ja tekijä saattaa edesvastuuseen. Näemme sitten. Vielä kiitokset ripeästä ja erittäin ansiokkaasta sammutustyöstä."

-1-

jatkuu...