Aku Louhimies (Levottomat, 2000, Paha maa, 2005, Riisuttu mies, 2006, Valkoinen kaupunki, 2006) on tehnyt vuoteen 1918 sijoittuvan psykologisen draaman, joka perustuu Leenan Landerin kohuttuun kirjaan Käsky. Taitavan käsikirjoittajan Jari Olavi Rantalan (Paha maa) kanssa hän on rakentanut kipeästä aiheesta visuaalisesti kauniin ja näyttelijäsuorituksiltaan pitkälti loisteliaan ikuisen rakkauden tarinan.

Elokuvan tarina sijoittuu kansalaissodan loppu-vaiheisiin, kuukausista julmimpaan, huhtikuuhun, jolloin Saksasta jääkärikoulutuksesta saapuva nuori idealisti Aaro Harjula (Samuli Vauramo) joutuu keskelle punaisten teloitusta. Hän saa käskyn ampua eloon sattumalta jääneen punaisten puolella taistelleen naisen, Miina Malinin (Pihla Viitala), mutta oikeudentuntoisena kokee, että nainen tarvitsee kenttätuomioistuimen päätöksen ennen teloitusta. Yhteinen matka haaksirikkoineen saarelle muuttaa Aaron suhtautumisen Miinaan ja hän päättää tehdä kaikkensa että oikeus tapahtuisi. Että naista ei surmattaisi vain hänen vakaumuksensa tähden.

Hänen odotuksensa ovat suuret heidän päästyään vihdoin Harjulan ihaileman kenttätuomioistuimen tuomarin Emil Hallenbergin (Eero Aho) luo. Ristiriitainen ja filosofinen persoona Hallenberg saa Harjulan hämmentymään lisää. Missä menee raja, mitä ihminen on rakkautensa vuoksi valmis uhraamaan, kaikenko? Riittääkö sekään? Miina Malin on antanut lupauksen taistelutoverilleen Martalle (Miina Maasola), että huolehtii tämän pojasta Eerosta (Eemeli Louhimies). Nyt hän pyytää samaa lupausta Aarolta, kun häntä uhkaa teloitus.

Käsky on ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva. Koskettavat roolisuoritukset tekevät vaikutuksen kriittisempäänkin katsojaan. Louhimies on valinnut rohkeasti rooleihin oikean ikäiset näyttelijät. Samuli Vauramo ja Pihla Viitala esittävät ikäisiään ihmisiä sodan melskeessä ja ovat paneutuneet hyvin roolihahmojensa sielunelämään. Vauramon esittämän Harjulan hämmennys ja kauhu lisääntyy elokuvan edetessä, kun hän ymmärtää, ettei sodassa olekaan minkäänlaista mieltä. Pihla Viitalan Malin kertoo elokuvan aikana enemmän kasvoillaan ja eleillään, kuin dialogilla. Puhuminen voi viedä hengen, vain teoilla voi yrittää auttaa itseään.

Ennen kaikkea elokuva on Hallenbergia esittävän Eero Ahon juhlaa, monessakin mielessä. Ristiriitaisen, yksinäisen, julman, mutta hellyydenkaipuisen kultturellin tuomarin tuska ja tunnekylmyys vaihtelevat laidasta laitaan ja saavat katsojan muuttamaan mieltään hahmosta kaiken aikaa. Myös Mikko Koukin esittämä julkean paha, mutta tyhmän koomisiakin piirteitä omaava vääpeli on sivuhenkilönäkin salakavalasti elokuvan vaikuttavampia hahmoja. Eemeli Louhimiehen Eino taas on elokuvassa niin tosi, että hän luo kasvot kaikille sodassa orvoiksi jääneille lapsille. Turkulaisille tuttu Brinkhallin kartano saa jälleen kerran todistaa draaman näyttämönä historiallisia tapahtumia.

Se, että elokuva on herättänyt kohua jo ennen ensi-iltaa, ei liene ollut yllätys ohjaajalle. Emil Hallenbergin yhdennäköisyys Mannerheimin kanssa pukeutumista ja viiksiä myöten on ohjaajan valinta. Onko se täysin viisas ja perusteltu - siitä voidaan olla montaa mieltä. Se, että asia tullee viemään huomion alkuperäistekstin tärkeiltä teemoilta on valitettavaa. Se antanee lisähuomiota myös Renny Harlinin tulevalle Mannerheim-elokuvalle, tahattomasti veikkaisin. Lisäksi se syö kohtausten intensiteettiä. Harjulan ja Hallenbergin rakkauskohtaukset menettävät tehoaan, kun Hallenbergin Mannerheim-eleet luovat vaikutelman pikkupoikien sisäpiirivitsistä. Muistissa on vielä liiankin hyvin Katariina Lillqvistin Uralin Perhonen (2008)-elokuvan kohu. Sääli, että vaikka Käsky on ensimmäisiä suomalaisia sotaelokuvia, joissa homoseksuaalisia tunteita esitetään luonnollisesti, vaikkakin irvokkaiden tapahtumien kehyksissä, huomion saa tälläkin kertaa henkilökarakterisointi ja -spekulointi.

Louhimies kykenee todistettavasti Pahan maan ja Valkoisen kaupungin kaltaisiin viiltäviin ajankuviin ja on niissä ehkä kuitenkin parhaimmillaan. Lasten ohjaajana hän on ilmiömäinen. Elokuvien ennakkomarkkinoinnissa on myös aina onnistuttu, kohuja kaihtamatta. Onneksi elokuvassa Käsky on löydetty tarinan tärkein ydin, joka vaimentaa aikaan sidotun kohujulkisuuden: elämä ja rakkaus jatkuu lapsissa, kunhan muistamme pitää lupauksemme.

MARI LINDQVIST

JULIA | KINOPALATSI