Unikankare - teatteri&tanssi navigaatio
23.2.2001
POP[a]GRANDA! - aikalaishuomioita (turkulaisestakin) kulttuurielämästä
Toimittanut Jari NIKKOLA


ONKO HELSINGISTÄ TULOSSA UUSI JUNTTIKULTTUURIN KEHTO?

Kuka muistaa kultaista 70-lukua? Silloin junttikulttuurin pääkaupungista Suomessa ei ollut hetkenkään epäselvyyttä.

TV 2 tuuttasi suut ja silmät täyteen tamperelaista arkirealismia ja "huumoria" (a la Rintamäkeläiset, Heikki ja Kaija, Reinikainen jne.) tavalla jonka aiheuttamia kansallisia traumoja maksellaan vieläkin. Myös tamperelainen käsitys punk-rockista (tai idänsuhteista) johti yleensä vähemmän mairitteleviin lopputuloksiin Popedasta Karanteeniin ja Waldemar Walleniuksen (tai Pertti Hemanuksen) syvä-analyyseihin.

Vähemmän mairitteleva ote jatkui 80- ja 90-luvuilla. Tamperelaisen katumuodin tyylilajeja ja esteettisiä etikettejä pirstovaa avantgarde-henkeä ei voi vieläkään aliarvioida. Huomionarvoista lienee myös se että ns. takatukkaa kutsutaan yleisesti vieläkin "Ylöjärveksi" siinä missä yleismaailmallisesti puhutaan "mulleteista".

Mutta 2000-luvulla tilanne on dramaattisesti muuttunut. Siinä missä vanha "poliisihuumorin kehto" on nyt Suomi-hiphopin keskus ja Matin ja Tepon Turku tuottaa maailmanmenestyksiä Pan Sonicin avantgardesta Daruden ja Jaakko Salovaaran megahitteihin, on Helsingistä yllättäen muodostumassa suomalaisen junttikulttuurin luvattu maa ja tärkein voimavara.

Mitä oikeastaan tarkoitan junttikulttuurilla? Tässä yhteydessä junttikulttuurilla ajan takaa kulttuurista ja fyysistä tilaa, joka on ajanut itsensä hegemonisesti ja symbolisilta arvoiltaan loppuun ja nyt uhoaa voimattomuuttaan eri asiayhteyksissä vanhojen tuotantokäytäntöjen ja -rakenteiden ylläpitämänä.

Suomeksi sanottuna Helsinki on nykyisellään yhtä suurta kirkonkylää, josta naiset ja tulevaisuus lähtivät ja miehet jäivät katkeroitumaan tyhjeneville kylille, kujille ja kaljabaareihin. Paikallisen ja valtakunnallisen eroa surutta sotkevaa helsinkiläistä iltapäivälehdistöä ja sähköistä mediaa unohtamatta.

Aivan erityisesti vaikuttaa siltä, että menneille vuosikymmenille unohtunut Helsinki söi kaikki henkiset eväänsä 80-luvun city-kulttuurin ja 90-luvun rahan voimalla uhonneen "kansainvälistymiskauden" myötä.

On vaikeaa löytää maasta tyylittömämpää rakennusta kuin Hartwall Areena Pasilassa. Harkimon kitsch-palatsi on sama Helsingille kuin Graceland Memphisille: tule ja näe mitä täydellisen arvostelukyvytön yksilö tekee liialla rahalla. Katastrofin sisusti 90-luvun kävelevä klisee Sakke Järvenpää - mies jonka esteettinen pelisilmä nykyisellään joutaisi rikoslainsäädännön piiriin.

Helsinki on myös "Rock City" kuten monissa yhteyksissä olemme oppineet tuntemaan. Traagista tässä on vain se, että rock on 2000-luvulle tultaessa menettänyt täydellisesti kulttuurisen uudistusvoimansa. Kukaan joka viittaa "zeitgeistiin" tai katu-uskottavuuteen vuonna 2001 ei voi olla kuulostamatta typerältä viitatessaan rock-kulttuuriin, mutta tätähän ei tietenkään Helsingissä ole huomattu. Se on rock tai tulee turpaan.

Helsingissä jopa ns. vaihtoehtokulttuurin ja urheilun edustajat uhoavat "rock-asenteella" kuin paatuneimmat pikkukylien hunttalanmatit velkaisen Mersun takapenkillä konsanaan. "Mulla on tarkoituksena tehdä mahdollisimman vähän töitä ja samalla ansaita mahdollisimman paljon rahaa" on hillitön lausahdus "pienten puolella olevalta" rock-boheemilta, joka pukeutuu vaihtoehtokulttuurisiin tunnuksiin avainketjuista mustaksivärjättyihin hiuksiin ja tatuointeihin. Luulisi että kapinakenraaleilla olisi parempaakin tekemistä kuin uhota klassisen talousteorian perusteesillä.

Tottakai puhumme nyt Wallu Valpiosta. Valpiosta puhutaan helsinkiläisessä mediassa yleisesti kapinallisena, vaikka mies kaikessa toiminnassaan vaikuttaa paatuneelta omaa henkilökohtaista etuaan varjelevalta arkkikonservatiivilta.

Jim Morrison vilautti putkakeikan verran slaikkaria jo vuonna 1968, eikä liiallisessa alkoholinkäytössäkään ole ollut mitään uutta suomalaisissa kulttuuripiireissä 1800-luvun luvun kansallisen nousun ajoista lähtien. Toisaalta esimerkiksi helsinkiläisen Rumba-lehden juorupalstalle tai Jaana Rinteelle liiallinen viina ja 60-lukulainen taiteilijamyytti ovat edelleen uutuuttaan kiilteleviä aiheita, joihin palataan innolla viikosta toiseen.

Wallu on myös suomalainen perusmies sillä hän on kolmivuotiaan tavoin täysin tietämätön omista ominaisuuksistaan, joita hän tyrkyttää meille ylimpinä neronleimauksina.

Wallu vihaa tähtikeskeistä mediaa ja pinnallista toimittajakulttuuria, vaikka Wallun ja kumppaneiden Moon TV:n suosio rakentuu lähes sataprosenttisesti tähtikulttuurille ja karismaattisille juontajille. Tuskin edes Wallun lahkolaisittain paheksumassa Jyrkissä kuvapinta-alan ja ohjelma-ajan käyttö on niin tähtijuontajakeskeistä kuin Valpion omissa ohjelmissa Moon TV:ssä. Älä tee niin kuin minä teen vaan teen niin kuin minä käsken.

Wallussa Helsinki-keskeinen pop-bisnes onkin saanut uuden "self-promotionin" ylivoimaisen Suomen Mestarin.

Montako kertaa surutta omaan pussiin pelaavan vaihtoehto-Wallun on mahdollista haastatella Moon TV:lle omaa bändiään, Arto Muna & Millenniumia? Entä montako kertaa Arto Muna tai muut ko. orkesterin jäsenistä on mahdollista saada Videoraadin tai muiden Wallun vetämien ohjelmien "yllätysvierailijoiksi"? Ja edelleen, eikö Millenniumin ulkomaankeikka olekin ehdottomasti vedenpitävä uutisaihe, varsinkin Wallun itsensä toimittamassa Never Trust A Hippie -ohjelmassa?

Ennen muinoin, kultaisina punk-aikoina (näihin aikoihinhan Wallukin viittaa Malcolm McLarenilta lainatulla sloganillaan) tälläisiä toimia kutsuttiin huoraamiseksi ja itsensämyymiseksi. Tälläiseen paheksuttavaan toimintaan syyllistyivät ainakin "jees-miehet", "vitun elitistit" ja syvällisemmässä diskurssissa mitä todennäköisimmin myös "riistäjäporvarit" ja/tai "pääoma" - eivät siis "me" jotka olimme "niitä" vastaan, jotka siis eivät kuuluneet joukkoon koska "me" olimme suvaitsevaisia toisin kuin "ne" jotka eivät olleet.

Wallun tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta tai omaan pussiin pelaamisesta.

Ei, kyse on "ehdottomasta rehellisyydestä" kuten iltapäivälehdistä olemme saaneet lukea ja niinpä Wallu perusloogisena grillijonomiehenä haastaakin "katutappeluun kaikki jotka ovat eri mieltä" sillä Wallun lapsuus 80-luvun Vantaalla koostui jengiväkivaltaisuuksien määrittämästä ghettoelämästä, joka opetti koulukiusatulle pikkupojalle selviämisen taidon kuin Steven Seagalin taide-elokuvissa konsanaan.

Tälläiset viihteen ja median kautta kultivoituneet lapsuuskuvat ja lähiöelämän tarpeeton romantisointi ovat tottakai Helsingin ulkopuolella täysin seinästäreväistyjä ja fiktiivisiä ilmiöitä.

Asuin itse pitkään Turussa 10 000 ihmisen tiiviisti rakennetussa lähiössä Varissuolla, mutta en silti useinkaan törmännyt Itäkeskuksen tuntumassa Cripsien tai Bloodsien valtataisteluihin tai sound systeemejä huudattaviin monietnisiin ryhmiin kuten helsinkiläisestä suhteellisuudentajusta tehokkaasti viestivässä Bad Luck Love -elokuvassa. Ehei, suurimmat ongelmat koituivat valkonaamaisista himahemmoista, jotka varsinkin helteiden aikaan sammuilivat geometrisesti täsmällisissä asetelmissa Pihkalankatu 7-9:n tuntumaan.

Toisaalta tälläiset faktaa ja fiktiota sekoittavat uuden vuosituhannen virtuaalikokemukset ovat koruttomalla tavalla tosia ainakin osalle meistä suomalaisista. Mehän elämme kuilun partaalla, sotatilassa tai ainakin asiantilan johdosta "korkealla tunnetasolla". Tai ainakin helsinkiläinen media ja viihde-elämä haluavat uskotella meille näin.

Ismo Lehkosen ja Raimo Summasen infantiili uho lätkäkaukaloiden laidoilla, Kari Hotakaisen "hard boiled" lähiökokemus (joka pätevöittää tunnerajoittuneen maalaispojan mielipideautomaatiksi kaikkiin Broadcastersin ja MTV3:n ohjelmiin) tai Wallun uusitsekäs toiminta lehdissä ja televisiossa kertovat lopulta kaikki samaa tarinaa suomalaisen miehen kriisiytymisestä ja pahoinvoinnista - jälleen kerran.

Meidän aikamme elää voimakasta murroskautta, jossa kulttuurisia ja hegemonisia valta-asemia jaetaan jälleen kerran uusiksi. Eniten menetettävää tässä isojaossa näyttäisi olevan väsyneiden patriarkkojensa suulla vanhaa levyä toistavalla Helsingillä.

Älkää siis ihmetelkö miksi juuri Stadissa korjataan erimielisyyksiä nyrkillä tai kutsutaan tyylitajun ja sanottavan puutetta ironiaksi a la Arto Muna & Millennium. Tietämättömyyttään ja pelkoaan se kuuluisa maalaisserkkukin nauraa. Kyllä maalla on mukavaa.


KOMMENTOI KIRJOITUSTA | POP[A]GRANDAN PÄÄSIVULLE | UNIKANKAREEN ETUSIVULLE