Unikankare - sarjakuva navigaatio
28.12.2004
Teksti Tarmo Helminen



AKIRA-MANGA - FAKTANA JA FIKTIONA


FIKTIO

Katsuhiro Otomon piirtämän ja kirjoittaman ensimmäisen Akira -sarjakuva-albumin (julkaistu vuonna 1984 Japanissa) alkusanat: "Kuudes joulukuuta 1992 klo 14.17 Japanin yllä räjähtää uudenlainen pommi. Yhdeksän tuntia myöhemmin kolmas maailmansota alkoi. Pietari, Moskova, Kazakstan, Irkutsk, Vladivostok, San Francisco, Los Angeles, Washington DC, New York, Okinawa, Berliini, Hampuri, Jyväskylä, Varsova, Lontoo, Birmingham, Pariisi, New Delhi… Ja maailman jälleenrakennus alkoi… Neo-Tokio, 38 vuotta kolmannen maailmansodan jälkeen (2030 AD)". Tästä alkaa kuusiosaisen Akiran tarina.

Neo-Tokiossa lähellä alkuperäisen räjähdyksen nollapistettä "kaiken tuhon alku" tapahtuu jotain salaperäistä. Viisitoistavuotias Kaneda on jengeineen törmätä moottoripyörillään moottoritiellä lapseen, jolla on vanhan miehen kasvot ja outoja psyykkisiä voimia. Yksi jengiläisistä, Tetsuo, loukkaantuu ja viedään armeijan sairaalaan. Kaneda vedetään mukaan "salaisten voimien väliseen kamppailuun" (Akira 1 takakansi).

Onko manga genre?

Akira on manga (manga on japania ja tarkoittaa sarjakuvaa), toisin sanoen japanilainen sarjakuva. Akiran voisi luokitella lähinnä sci-fi -genreen, mutta myös manga on genre paitsi Japanissa. "Manga -genre " on varsin ympäripyöreä lajityyppi, kuten esimerkiksi romaanit tai lyhyt-elokuvat. Manga -genreen kuluu kaikki Japanissa valmistuneet sarjakuvat. Tänä vuonna 60-vuotta täyttävä Manga ei ole koskaan ollut Suomessa suosittu. Akira on tähän saakka ollut marginaaliyleisölle suunnattu tuote, joten julkaisuvaikeudet ovat ymmärrettäviä. Jonkin verran ymmärrettävää tietysti olisi, jos julkaisu olisi vain lopetettu kokonaan kannattamattomuuden vuoksi, sen sijaan että osia ilmestyy hyvin pitkin ja epäsäännöllisin välein. Ehkä tähän on ollut hyviä syitä. Kuitenkin mangan nouseva suosio voisi kiihdyttää loppuosien julkaisua Suomessa. Japanissa Akira on julkaistu alunperin jatkotarinana antologialehdessä, jolloin tutustumiskynnys on ollut pienempi, ja kokoelmajulkaisuille on ollut osittain valmis kohdeyleisö. Suomessa ei tietenkään ole julkaistu manga -antologioita, eivätkä markkinat tähän mennessä varmaankaan olisi sellaista kannattaneet. Julkaiseminen suoraan kokoelmamuotoon sikäli oikea ratkaisu, vaikka ostokynnys onkin korkea. Kirjat ovat kuitenkin hyvännäköisiä, niin sanotusti teoksen arvon mukaisia.

Sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo kirjoittaa Akira 7 arvostelussaan Kvaak.fi sarjakuvasivuilla osuvasti manga-genren sisällöstä "Akirassa on runsaasti sitä anteeksipyytelemätöntä toimintaa, jonka uskon olevan osa japanilaisten kertojien suosiota. Toisin kuin turhan monet amerikkalaiset toimintasarjakuvat, Akira ei teeskentele opettavansa lukijalle mitään olennaista vastuusta, ihmissuhteista tai suvaitsevaisuudesta. Hahmot eivät paini sivusta toiseen ongelmallisen äitisuhteensa kanssa tai pysäytä kerrontaa sisäisellä monologillaan. Suuri voima ei tuo mukanaan suurta vastuuta : se tuo suurta rappiota. Tosiaankin ehkä Akirassa on opetus. Sitä ei vain survota väkisin lukijan kurkusta alas". Tämä mukaan lukien Katsuhiro Otomon armoton tarkkuus yksityiskohdille ja taitava kuvien asettelu, kuvakulmien luominen ja realistisuus "Jokainen raunioitunut rakennus ja romujen täyttämä katu on piirretty armottomalla pieteetillä. Toimintakohtauksissa on taas vauhtiviivoineen kaikkineen harvoin nähtyä rajuutta: vaikka jotkin hahmoista taipuvat suorastaan supersankarimaisiin suorituksiin, on Otomon kuvaamassa väkivallassa raa'an realismin tuntua. Otomo hallitsee tunnelmaa myös hiljaisemmissa kohtauksissa." tekee Akirasta taideteoksen muiden rinnalla.

Kerronta ja juoni

Kerronnallisesti Akira etenee juonellisesti hieman hitaasti, välillä tuskallisen hitaasti. Tuskallisen hitaasti siksi, että Otomon pikkutarkat kuvat lähes vaativat niiden pidempää tarkastelua ennen kuin voi siirtyä seuraavaan ruutuun hyvällä omatunnolla. Otomo on piirtänyt myös ruutuja joissa ei tapahdu mitään vaan lähinnä haetaan kuvakulmia sekä sanattomasti luodaan oikeaa tunnelmaa. Juuri nämä "sanattomat ruudut" sekä kuvien realistisuus tekevät Akirasta elokuvamaisen kokemuksen. Tämän elokuvamaisuutensa ansiosta ajattelin verrata Akiraa Aristoteleen Runousopin keskeisempiin kriteereihin hyvästä draamasta (Juha Herkman, Audiovisuaalinen mediakulttuuri)

1) Hyvä draama muodostaa eheän ja tiiviin kokonaisuuden. sillä on selkeä alku, joka ei tarvitse lisäselityksiä, keskikohta konflikteineen ja loppu, joka sulkee draamaan epäilyksettömästi.
2) Toimiva Draama henkilö on hyvä mutta erehtyväinen. Näin yleisö voi toisaalta kadehtia hänen asemaansa mutta samalla myötäelää ja samaistua häneen.
3) Draama viittaa "toimivaan ihmiseen" (drontas). Siksi hahmon luonteen täytyy käydä ilmi hänen toimintansa kautta. Sitä ei pidä selittää esimerkiksi kertomalla. Hyvä draama on toimintaa.
4) Draaman alussa ilmenee jokin ongelma. Loppu on tuon ongelman selvittelyä.
5) Hyvän draaman kaaressa on käännekohta (peripetein), jossa asiat alkavat mennä päin prinkkalaa.
6) Käännekohtaa edeltää, tai ideaalitapauksessa siihen liittyy, tunnistaminen (anagnorisis), jossa selviää jokin menneisyyden traaginen tapahtuma. kaapista löytyy luuranko.
7) Hyvä draama herättää katsojassa pelon (fobos) ja säälin (eleosa) tunteita.
8) Loppuhuipennuksen jälkeen draaman paine helpottaa, ja katsoja vapautuu draaman aiheuttamista pelon ja säälin tuntemuksista (katharsis).

Loppua en ikävä kyllä voi käsitellä sillä en ole sitä lukenut. Osaksi siksi etten osaa japania enkä ole englanninkieliseen versioon törmännyt.

Akirassa on erittäin selkeä alku, joka ei tarvitse lisäselityksiä. Kolmas maailmansota, uudelleenrakennus, 38 vuotta myöhemmin. Akirassa keskikohta konflikteineen alkaa jo alussa, siis konfliktit. Akira on jatkuvaa konfliktia. Lopusta en voi sanoa, koska en tiedä kuinka Akira loppuu. Uskaltaisin kuitenkin odottaa, että mangan tämänhetkinen suosio rohkaisisi kustantajaa sitoutumaan loppujenkin osien julkaisemiseen ripeällä aikataululla. Kuitenkin tähän asti lukemistani Akira-albumeista tarina on pysynyt hyvin kasassa ja vaikkakin Akiran maailma on laaja on tarinan kulku pysynyt tiiviinä.

Tässä kohtaa on hyvä tehdä selväksi se että Akira on lapsi, joka omaa mahtavat psyykkiset voimat. Kaneda sopii parhaiten Aristoteleen draamahenkilö luokitukseen. Nuorisorikollisen (erehtyväinen) Kanedan luonne käy ilmi hänen toimistaan pelastaa Akira armeijan, Tetsuon ja vallanhimoisen Sakaki herran kynsistä (hyvä).

Akiran alussa ilmenevä ongelma eli Akira nukkuu armeijan valmistamassa kammiossa absoluuttisessa nollapisteessä. Armeija aikoo käyttää Akiran voimia hyödykseen, mutta eivät saa kontrolloitua Akiran luonnetta. Tähän tarvitaan toinen lähes yhtä mahtavat voimat omaava henkilö. Tetsuo tipahtaa armeijan syliin kuin lahjana onnettomuuden myötä. Tetsuo on itse täysin tietämätön voimistaan, mutta armeija herättää hänen piilevät kykynsä. Ongelmana on että vaikka Tetsuon voimat riittäisivät Akiran hallitsemiseen häntä ei kiinnosta työskennellä armeijan piikkiin. Vaan haluaa Akiran omaan käyttöönsä.

Käännekohtana on Akiran vanhan ystävän Takashin (salaperäinen poika moottoritiellä) kuoleman Akirassa laukaiseva tunnepurkaus, joka räjäyttää koko Neo-Tokion raunioiksi (Akira 6). Jää myös hieman hämäräksi, mutta oletettavaksi että juuri Akira on kolmannen maailmansodan takana ("…Japanin metropolin yllä räjähtää uudenlainen pommi").

Akira itse sekä Tetsuo herättävät pelkoa arvaamattomuudellaan sekä voimillaan myös tulevaisuuden näkymät Neo-Tokiossa ovat pelottavat. Säälin kerää Akira viattomuudellaan, kaikki haluavat vain hyväksikäyttää ja hyödyntää.

Otto Sinisalo Akirasta: "Akira on varsinainen karkkikauppa sarjakuvaksi. Se sisältää runsaasti päähenkilöitä, turhia selittemätontä toimintaa, taitavasti kuvattua uhan tuntua sekä tietysti määrätietoisesti, vaikkakin verrattain hitaasti etenevän mielenkiintoisen tieteistarinan. Eikä tietenkään pidä unohtaa, että Otomo on pahuksen taitava kuvittaja ja tarinankertoja."


FAKTA

Suomalainen sarjakuvatiede.

Faktana käsittelen suomentaja ja kolumnisti Rami Rautkorpin julkaisemaa kolumnia "Milloin manga ei ole mangaa?". Kolumni on julkaistu Katuoja -nimisessä verkkojulkaisussa 11.11.2004. Katuoja on verkkosivu, joka julkaisee sarjakuva-aiheista sisältöä joka viikko. Lähinnä sarjakuva-arvioita kotimaisista sekä amerikkalaisista albumeista, lehtipistesarjakuvista sekä kokoelmista. Katuojassa julkaistaan myös kolumneja, joissa jo edellä mainittu Otto Sinisalo sekä vierailevat kirjoittajat kirjoittavat sarjakuvista milloin miltäkin kantilta.

Sarjakuvat aiheena on niin vähän tutkittu, että niistä on vaikea löytää arvosteluja ja muita tutkimuksia. Akira sarjakuvasta tietoa etsiessäni törmäsin kirjakaupoissa yleisesti joko siihen että ei löydy tai loppuunmyyty. Lähinnä etsin Juha Herkmanin kirjoittamaa "Sarjakuvan kieli ja mieli" teosta. Teosta on kehuttu ja ylistetty sekä loppuunmyyty, mutta hyvällä tuurilla sain sen käsiini. Päädyin kuitenkin internet tarjontaa ja huomasin sen olevan paras lähde manga-sarjakuvateoksien tietojen noutoon. Vaikkakin Herkmanin teos on kattava, varsinkin manga-sarjakuvat ovat vielä kuitenkin niin tuntemattomia, että niistä tietoa saa lähinnä niiden harrastajilta.

Katuoja tyyppiset julkaisut ovat paikkoja joissa ne vähät sarjakuva-asiantuntijat joita Suomesta löytyy kirjoittavat arvostelujaan ja kolumnejaan aiheesta. Sarjakuvan hyväksyminen mediaksi medioiden joukkoon ei ole ongelmatonta. Sarjakuvat ovat edelleen vaikeita analysoitavaksi näennäisessä yksikertaisuudessaan.

"Milloin manga ei ole mangaa?"

Rami Rautkorpi kertoi minulle kolumnistaan kirjoittamassaan sähköpostiviestissään seuraavasti:"En tosin ole mikään manga-asiantuntija, joten ne ovat sitten esimerkkejä asiasta kiinnostuneen, mutta hieman hämmentyneen ihmisen näkökulmasta.". En ikävä kyllä itsekkään ole koskaan missään yhteydessä törmännyt yhteenkään manga-asiantuntijaan. Rautkorpin kolumni riittää minulle siinä määrin mitä mangasta tietoa ja mielipidettä tarvitsin. Kuten jo aikaisemmin olen maininnut lukemani ja ihailemani Katsuhiro Otomon Akira on tätä mangaa. Mitä muuta manga voi olla ja mitä se ehdottomasti ei ole.

Sana manga tosiaan tarkoittaa sanaa sarjakuva ja sitä käytetään tarkoitettaessa japanilaista sarjakuvaa. Kuitenkaan luettaessa amerikkalaista ei puhuta "comiceista". Näin Rami Rautkorpi kolumnissaan sanasta manga: "Olin oivaltanut jujun olevan juuri siinä, että manga ei ole niin helposti ymmärrettävissä. Se on shibboleth, eli sana jonka käyttö erottaa tietyn ryhmän muista. Joskus se jopa toimii melkein samalla tavalla kuin alkuperäinen shibboleth Raamatun kertomuksessa, jossa gileadilaiset tunnistivat vihollisensa eframilaiset siitä, että he eivät osanneet suhauttaa sanan alkua oikein. Silloin tällöin nimittäin näkee jonkun ummikon kirjoittavan, useimmiten joko hämmästyneen uteliaana tai vastahakoisen tuohtuneena, "magnasta", mikä tietenkin aiheuttaa tirskuntaa ja ehkä jopa alentuvan ystävällistä opastusta mangan sekä sen oikeinkirjoituksen ihmeelliseen maailmaan. Ilmeisesti "magna" on meille akateemista koulutusta arvostaville suomalaisille aika tuttu sana, valitettavasti vain ei japaninkielen opintojen yhteydestä.".

Sana manga tarkoittaa siis vain ja ainoastaan sarjakuvaa, onko näin? Itse olen aina olettanut, että manga on tyyli. Tätä mangatyyliä on kuitenkin vaikea lajitella. Joku voisi väittää että isot silmät, lyhyet ihmiset, isot jalkaterät ja realistinen raakuus ovat osa mangatyyliä. Kuitenkin japanilaisissa sarjakuvissa on yhtä paljon eroavaisuuksia kuin Aku Ankassa ja Akirassa. Minulle mangatyyli on aina edustanut Akiran kaltaisia sarjakuvia. Keskittyminen ilmeisiin, kuvakulmiin, liikkeeseen ja tunnelmaan.

Mangatyylistä ja sen olemassa olosta Rautakorpikaan ei ole niin varma: "Se on monille jo kirosana, eräänlainen shibboleth jo itsessään, ja siten minäkin suhtauduin siihen jonkin aikaa.". Kuten Rautkorpilekin myös minulle tuli mieleen länsimaiset sarjakuva piirtäjät, jotka jäljittelevät suosikkimangojensa piirrostyyliä, sekä sarjakuvafanit jotka väittävät että heidän suosikkisarjakuvansa pilataan mangatyylillä.

Mikäli mangatyyliä olisi olemassa väittäisin esimerkiksi Kristian Huitulan kuvittaman Kalevala-sarjakuvan olevan mangatyyliä sekä Hannu lukkarisen kuvittama "Ronkoteus lentävä kirvesmies" lähentelevän mangatyyliä. Mutta mitä jos väittäisin näin heille itselleen?

"Mangatyylillä piirtävät länsimaiset sarjakuvantekijät ovat kuitenkin aivan todellinen ilmiö. puhutaan jopa pseudomangasta, jossa mangan jäljittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista… Niin sanotun mangainvaasion seurauksena yhä useampien länsimaisten piirtäjien tyylissä näkyy näitä vaikutteita, ja loppu tulosta voisi ihan hyvin kutsua vaikka mangatyyliksi.". Mangainvaasiolla Rautkorpi tarkoittaa japanilaistumisen mukana tulevaa mangakulttuuria. Japanilaistumisen ilmiöitä kulttuurissa ovat olleet monet menestyneet japanilaiset elokuvat sekä japanilaiset animaatiot eli animet.

Anime on animaatio joka voisi olla mangatyylistä. Useimmat animet ovatkin tehty mangojen pohjalta. Myös Akirasta on tehty anime. Nämä ovat ilmiöinä tiukasti kytköksissä. Ilmiselvästi länsimaissa fanikunta on pitkälti samaa. Myös animen teatterilevitys festivaalien ulkopuolella näyttää alkaneen Suomessa samoihin aikoihin kuin mangabuumi. Kuitenkin siinä missä kustantamot panostavat tällä hetkellä aika määrätietoisesti mangavalikoiman laajentamiseen, animen tulevaisuus näyttää hieman epävarmalta. Ghost in the Shellin jatko-osan pitäisi olla sen luokan tapaus, että se tuotaisiin myös Suomen valkokankaille, mutta näin ei näytä tapahtuvan. Ainakaan vielä.

Kolumnin itseäni eniten häiritsevä osa on vertaus manga ja graffitit. Rautkorpin mielestä graffitien "Samanlainen anatomian vääristeneisyys ja viivan kulmikkuus" viittaisivat mangatyyliin. En voi olla samaa mieltä. Osaksi ehkä siksi, että harrastan graffiteja (laillisessa muodossa) ja koska tiedän graffiteista löytyvän myös pyöreyttä eikä "anatomian vääristyneisyys" ole mielestäni samanlaista. Tosin eihän manga ole tyyli ja myös graffiteista löytyy niitä eroavaisuuksia paljon.

Vielä vähän sekoittaakseni pakkaa otan esiin yhden asian, jonka Rautkorpi otti esille kolumninsa lopussa. Se että manga tarkoittaa sarjakuvaa ei ole sanan sanatarkka merkitys. Sana manga tarkoittaa "vastuuttomat kuvat". Tästä, erittäin ymmärretysti, suivaantuneet sarjakuvataiteilijat, jotka yrittivät tehdä jotain muuta kuin vastuutonta, kehittelivät nimityksen gekiga, "dramaattiset kuvat". "Ymmärrän täysin syyt tähän semanttiseen kikkailuun alkuperämaassa, mutta koska suomen kielessä ei esiinny samoja sivumerkityksiä, meillä ei ole oikeastaan tarvetta näille termeille muuten kuin shibboletheina. Vai onko?", Rautkorpi toteaa.

Minä ja manga

Olen aina pitänyt japanilaisista sarjakuvista. Tätä ennen en ole niiden syvällisempiä tarkoituksia ja taiteellista puolta analysoinut, jokin niissä vain on kiehtonut. Akira on ehdottomasti suosikki kaikista sarjakuvista.

Olen aina pitänyt manga-sarjakuvia lähinnä aikuisten sarjakuvina, vaikkakin itsekin pidin niistä jo nuorena. Ehkä kaikissa sarjakuvissa on se pieni näkymätön leima, jossa lukee "lapsille". Kuitenkin tutumpi esimerkki Viivi ja Wagner sarjakuvien (julkaistaan Helsingin Sanomissa) ansiosta suomalaiset tietävät, että sanomalehtien sarjakuvasivut eivät ole tarkoitettu vain ja ainoastaan lapsille. Sitä en tiedä ja on vaikea arvuutella kuinka kauaksi on päästy lastenmedian stigmasta. Vaikka tiedettäisiinkin, että jotkut tekevät vakavissaan aikuisille suunnattuja sarjakuvia, voitaisiin silti ajatella sen olevan ajanhukkaa, koska sarjakuvat voivat aikuisissakin vedota vain lapsenmielisyyteen. Viivissä ja Wagnerissa on selvästi jotain aikuisia puhuttelevaa. Ainoa ongelma on, että myös lapset pitävät siitä, koska siinä on hauska puhuva sika. Seuraavan askeleen pitäisi olla jotain, mistä aikuiset pitävät yhtä paljon, mutta mitä lapset eivät ymmärrä lainkaan.

Myös Juha Herkman pohtii sarjakuvalukijan rooleja eli sitä, miten sarjakuvasta luetut merkitykset muuttuvat iän myötä: "Sama teksti ei ainoastaan merkitse eri ihmisille eri asioita. Vaan se voi merkitä myös yhdelle ja samalle lukijalle eri asioita lukukerrasta riippuen. Minut Asterix on saanut ihmettelemään, kuinka jaksan vuodesta toiseen palata samojen sarjakuvien pariin ja silti kokea gallialaisten seikkailut monelta osin tuoreeksi, löytää joka kerran uusia ja aiemmin kokemattomia merkityksiä. saattaa olla, että minulla on huono muisti (tai olen vain yksinkertainen), mutta luultavasti loogisin vastaus löytyy omasta henkilöhistoriastani, ajatteluni muutoksista uuden henkisen pääoman kerääntymisestä ja kenties vanhan unohtamisesta. Lapsena luin gallialaisten retkiä puhtaasti fantastisina kommelluksina, seikkailuina. Myöhemmin mukaan tulivat historiallisten viittauksien oivaltaminen, kansallisten stereotypioiden tunnistaminen, kulttuurin substanssi ja taiteen tutkimuksen teoriat erilaisina yhdistelyinä lukukerroista riippuen."

Minusta juuri Akira on sarjakuva joka jää lapsilta täysin ymmärryksen ulkopuolelle. Luettuani sen kaikki suomeksi julkaistua kahdeksan osaa, muistin kuinka vuonna 1995 kymmenenvuotiaana yritin lukea ensimmäistä osaa ja jätin sen kesken sen sekavuuden takia. Vanhemmalla iällä tunnistan sarjakuvasta Herkmaninkin mainitsemia historiallisia viittauksia, stereotypioita ja muita merkityksiä. Akira ei tunnu enää sekavalta vaan erittäin selvältä. Odotan innolla seuraavaa yhdeksättä osaa, sekä vielä tulevia loppuja osia.


Lähteet:
-Akira osat 1-8
- Juha Herkman: Audiovisuaalinen mediakulttuuri ja Sarjakuvan kieli ja mieli
- Otto Sinisalo "Sademies Neo-Tokiosta"(16.5.2003) Kvaak.fi 15.11.2004
- Rami Rautkorpi "Milloin manga ei ole mangaa" (11_2004) kalaksikukko.iwn.fi/katuoja 15.11.2004


SARJAKUVA -SIVULLE

Alanavigaatio